Hän sai olla paljon yksin ja se ei häntä vaivannut. Hän oli tottunut siihen. Se oli tehnyt hänet ihmis-araksi, vauhkoksi, mutta samalla oli se opettanut hänet ajattelemaan. Hän ajatteli koko sen ajan, minkä muut naiset tavallisesti lörpöttelivät.
Mutta hänen kehityksensä kävi sisäänpäin, ei ulospäin, se ei auttanut häntä elämän jokapäiväisessä taistelussa. Hän tiesi sen ja kärsi siitä. Hän tunsi olevansa niin auttamattoman heikko. Hän osasi ajatella ja tuntea, mutta ei toimia.
Jos hän olisi osannut toimia, ei hän nytkään olisi istunut tässä kuin vanki. Hän olisi mennyt ulos elämään, vapauteen, puhtaaseen ilmaan.
Puhtaaseen ilmaan!
Siitä oli kauan kuin hän oli sitä viimeksi hengittänyt. Häntä ympäröi alati samea, saastainen ilmakehä, joka lamautti hänen voimansa ja ikäänkuin koversi alta päin koko hänen siveellisen ihmisensä.
Tämä sisäinen ilmastotauti oli tullut hänen elämäänsä Uoti Pallarin mukana. Vähitellen, vähitellen. Ensin alussa hän ei ollut sitä huomannut ja sitten kun hän sen huomasi oli jo liian myöhäistä irtautua siitä. Se oli uuvuttanut hänet jo niin, ettei hän jaksanut tehdä mitään pelastuakseen.
Mutta tästä hermoston heikkoudesta huolimatta toimi hänen päänsä selvästi. Hän tunsi tilanteensa rumuuden Pallarin vaimona yksityiskohtiaan myöten. Ei ollut sitä halpamaisuutta, omantunnon sovittelua, häpeällistä juonta tai väärinkäytöstä, johon tämä mies ei olisi tehnyt itseään syypääksi. Ja välillisesti Toinin myötävaikutuksella. Ensiksi hänen rahoillaan, toiseksi hänen orjuutetun olemuksensa alistetulla, suojaavalla suvaitsevaisuudella. Hän koetti maailman silmiltä salata omaa häpeäänsä, sitä, että hän tiesi mitään miehensä likaisesta luonteesta ja epäiltävistä liike-yrityksistä. Ei ollut toista vaimoa, joka uskollisemmin olisi pitänyt suunsa lukossa perhe-asioihin nähden.
Eikä ollut kelle kertoakaan. Toinilla ei ollut ketään läheisempää ystävää. Hänen miehensä oli vieroittanut hänet kaikista muista. Tietysti alun pitäin tahallaan, tietysti laskien ja käyttäen hyväkseen kaiken, mikä suinkin saattoi lisätä Toinin luonteessa piilevää heikkoutta, passiivisuutta, uuvuttaakseen hänet täten lopulta täysin voitettuna ja vaarattomana omien tarkoitusperiensä uhriksi.
Ja tämän kaiken oli hän tehnyt ihailtavan viisaasti, kerrassaan loistavana ihmistuntijana. Ottanut myös huomioon Toinin älyn ja siveellisen vakavuuden ja vienyt ne kummatkin valon taakse. Mikä pohjaton konnuuden nerous tuossa miehessä piili! Nyt hän vasta saattoi oikein selvästi nähdä hänen kaukonäköisten laskelmiensa erehtymättömän oikeat menetelmät. Toinin suhteen ainakin. Eiköhän siis kaikkien muidenkin. Onnettomat ne ihmiset, jotka hänen kynsiinsä joutuivat! Pallari oli varmaan tämän hyödyn aikakauden kaikkien lahjakkaimpia hyötyjiä.
Miten suurella vakavuudella hän otti jokaisen asian, miten vuorenvahvalla vakaumuksella hän puhui, miten juhlallisesti hän esiintyi ja miten liukkaasti hän kuitenkin vaihtoi karvaa etujen mukaan. Mutta tätä nahanvaihdos-prosessia ei koskaan kukaan nähnyt. Ei kukaan huomannut edes sitä. Ja vaikka se hänen ulkonaisista viivoistaan olisi ollut selvästi huomattavissa, olivat kaikki vain siinä uskossa, että Pallari oli mies, joka paikkansa piti, että hän aina oli ollut siinä, missä oli.