Kun hän oli kosinut Toinia eli toisin sanoen hänen rahasäkkiään, oli hän ollut ihanteellinen radikaali, omantunnonvapauden esitaistelija. Se oli maassa muodissa siihen aikaan ja se pani ihmisen maineen lentämään. Hän ei tahtonut kristillistä avioliittoa, vaan vapaata, ilman pappia, ilman toisen tai toisen holhoustilaa. Se oli tietysti senvuoksi, että Toini ei luulisi hänen himoitsevan hänen rahojaan. Mutta hän oli avulias niiden hoitamisessa, hän sijoitti niitä liikkeisiin, osti osakkeita, keräsi korkoja, valvoi Toinin parasta, oli hänen valtuutettunsa ja edusti häntä. Hän tuli tunnetuksi kaikkialla, missä rahoja liikutettiin. Toinilla ei ollut enää mitään tekemistä proosallisen omaisuutensa kanssa muuta kuin iloita hengessä sen erinomaisesta hoidosta. "Ethän sinä ymmärrä sellaista", oli Pallari sanonut. Samoin kun Toini yritti tulla mukaan ihmisten pariin: "Ei siellä ole naisten paikka, ei se ole sopivaa eikä tuota mitään hauskuutta sinulle." Näin oli hän siirtänyt Toinin syrjään seura-elämästä sillä hän pelkäsi, että Toini voisi itsenäistyä, saada silmänsä auki vertailun kautta, kenties vielä rakastua johonkin toiseen ja mennä tipotiehensä rahoineen. Mutta kun kapinanhenki yhä kyti Toinissa, joskaan se ei voinut ulkonaisen työnnön puutteessa puhkaista hänen passiivisen luontonsa kuorta, sitoi Pallari hänet itseensä lapsella. Se oli taas oikein laskettu. Toinilla, joka oli niin arkahermoinen ja kaikkea taistelua pelkäävä, ei ollut enää rohkeutta ajatellakaan lähteä yksin maailmaan avioton lapsi käsivarrellaan. Ja Pallarin valta kasvoi kotona. Hän saattoi jo huoleti laiminlyödä vaimoaan, olla poissa missä, milloin ja miten tahtoi tekemättä tiliä yksin-istuvalle, hiljaisuudessa kärsivälle naiselle. He eivät koskaan riidelleet. Riita oli Toinin kauhistus. Pallari vain painoi, musersi hänet alas luonteensa raakuudella ja häikäilemättömällä mahtiponnellaan. Lopulta oli kaikki hänelle yhdentekevää, hän tunsi, ettei hän koskaan pääsisi pois omin voimin sen vuoren alta, mihin hän oli joutunut. Eikä hänellä ollut tilaisuutta eikä uskallusta etsiä apua muualta. Hän oli jäänyt ihmisistä syrjään, ei tuntenut ketään ja jos tunsikin jonkun oli hän liian ylpeä paljastamaan salaisuuttaan. Myöhemmin olivat he antaneet ohimennen vihkiäkin itsensä, lapsen tähden. Niin oli Pallarilla se puoli kunnossa, hän saattoi huoleti kääntää selkänsä sinne päin, se oli turvattu. Hänen ulkonainen toimintansa sai nyt entistä mahtavammat ilmestysmuodot. Hänestä tuli oikein yhteiskunnallinen pomo, vanhoillisten, tukevien mielipiteittensä ja suuren rikkautensa voimalla. Hän lajitteli ja luokitteli ihmiset edullisuuden mukaan. Hän oli mukana kaikissa arvokkaimmissa yhtiökokouksissa ja liikeyrityksissä, mutta hänellä oli myös omat yksityisluontoiset kauppa-asiansa, jotka pakottivat hänet tuon tuostakin matkoille maan itäosiin ja joiden laatua ja laillisuutta Toini suuresti epäili.
Nytkin oli Pallari sellaisilla matkoilla.
Ulkona satoi, kohisi ja sohisi.
Toini tunsi itsensä niin pieneksi, irralliseksi, niin vieraaksi ja turvattomaksi tässä suuressa autiossa huoneustossa, jossa hän istui yksinään äänettömässä kivettyneisyydessään. Tämä oli siis hänen elämäänsä!
Jospa olisi osannut edes itkeä. Mutta ei. Kyyneleetkin hän oli painanut alas, niin syvälle, etteivät ne sieltä enää nousseet. Pallari ei sietänyt kyyneleitä eikä hempeämielisyyttä. Ja turhaa se olisi ollutkin.
Miten hän nytkin taas saisi illan kulumaan? Tytär nukkui ja viidenkymmenen pennin kirjaset, joilla Toini tavallisesti turrutti ajatuksiaan silloin kun hän ei enää kestänyt niiden soimausta, eivät nyt maistuneet. Olihan hän jo kyllin tylsä ilmankin. Ei mikään ihminen enää, puu-kuva, muumio. Osasiko hän enää nauraakaan? Kahteen vuoteen ei hän ollut nauranut ääneen.
Toini nousi ja koetti nauraa. Ei, se ei käynyt, hän oli unohtanut sen. Mutta hymyillä hän kai vielä osasi? Hän astui peilin eteen ja hymyili. Se kävi vielä, mutta sekään ei ollut kaunista enää. Hän oli tullut vanhaksi ja sulottomaksi. Hänen kasvoissaan ei ollut elämää. Eiväthän ne muuten niin rumat olisi olleet.
Toini katsoi itseään joka puolelta. Hän oli pitkä ja solakka ja hänen musta tukkansa, joka sileälle jakaukselle kammattuna kehysti hänen vakavia, surunvoittoisia piirteitään, antoi hänelle madonnamaisen ulkonäön. Sopikin paremmin olla nauramatta.
Jospa olisi ollut mennä johonkin. Mutta yksin oli niin turvatonta. Muilla oli miehensä, saattajansa mukanaan, valittu, määrätty seurapiirinsä, johon olisi pitänyt tunkeutua. Olla kuin viides pyörä vaunussa, kenties häiritä. Ei, sellaista ei Toinin luonteella tehty. Sitäpaitsi oli hän ollut niin kauan erillään ihmisseuroista, että ne pikemmin kauhistivat häntä kuin vetivät puoleensa. Ensin oli Pallari ollut estämässä joko kieltäen tai kieltäytyen itse tulemasta mukaan, sitten, niin, sitten kun Toini oli tullut huomaamaan, että hän oli rahojen vuoksi naitu, luuli hän, että muutkin sen tiesivät, että kaikki vastaantulijat kuiskuttelivat ivallisesti keskenään: tuossa tulee Pallarin rahasäkki. Tästä johtui, että hän alkoi tuntea ihmisiä kohtaan, kenties aivan syyttä, epäilevää, vihamielistä kuoreensa vetäytymistä.
Pallari saattoi olla todellakin jo huoleton Toinista. Hän oli auttamattomasti, peruuttamattomasti hänen yksin-omaisuuttaan.