Jospa olisi ollut kutsua joku luokseen edes. Yksi ainoa sellainen ystävätär Toinilla oli, jota hän ei arastellut, Pirkko Teittinen, jonka hän jo oli tuntenut nuorena tyttönä, ennenkuin tämä oli joutunut naimisiin viuluniekka Teittisen kanssa.
Pirkon kanssa hän saattoikin nyt hiukan aikansa kuluksi puhelimessa haastella.
Toini meni puhelimeen. Pirkko oli kotona. Ja erinomaisen hyvällä tuulella. Pyysi Toinia välttämättä ulos yksin kotona murjottamasta. Hänen miehensä esiintyisi tänä iltana solistina konsertissa. He menisivät ensin sinne ja sitten sieltä pieneen illanviettoon yksityisklubissa, jonne muutamat Teittisen ystävät olivat sopineet myöhemmin kokoontua. Voisivat saada oikein hauskan illan. Pirkko hakisi Toinin ja he tulisivat sitten kaikki kolmisin yhdessä kotiin, kun kerran asuivatkin samalla suunnalla.
Toini epäröi. Mutta Pirkon hyvän-hymyilevä vilkkaus ja hänen tarmokas todistelunsa tämän suunnitelman erinomaisuudesta voittivat vihdoin Toinin estelyt, niin että hän päätti uskaltaa tämän uhkarohkean poikkeuksen tavoistaan ja lähteä…
* * * * *
Ilta klubilla oli kulunut todellakin hauskasti, niinkuin Pirkko oli ennustanut. Oli puheltu, laulettu ja lopuksi hiukan tanssittukin. Nuoria, iloisia, luonnollisia ihmisiä kaikki tyyni. Toinikin oli vähän sulanut arasta jähmetyksestään, vaikk'ei hän osannutkaan antaa niin paljon muotoa ilolleen kuin Pirkko. Tämä luonnostaan niin säteilevä ja hilpeä olento oli tuonut kaikkiin eloisuutta. Hän oli ollut keskipiste. Häntä oli eniten ihailtu, eniten tanssitettu.
Toinin täytyi lisäksi myöntää, että Pirkko oli ollut erinomaisen hyvä ritari häntä kohtaan. Istunut koko ajan hänen vieressään ja auttanut kaikin tavoin häntä pääsemään mukaan seurustelun henkeen.
Nyt oli seura hetkiseksi hajaantunut. Pirkkokin oli hävinnyt jonnekin. Toini huomasi äkkiä jääneensä yksin.
Hän lähti ulos käytävään saadakseen kiinni Pirkosta. Siellä ei ollut ketään.
Samassa kuuli hän viereisestä huoneesta kovaäänistä, vihastunutta puhetta, jonka hän tunsi Teittisen ääneksi: