"Sitäkö vasten minä olen ottanut sinut mukaani tänne, että toiset saisivat sinua puristella, häh! He uskaltavat, he, sillä heidän akkansa ovat kotona kiltisti vuoteessaan, niinkuin sinunkin pitäisi olla. Mutta sinulla on onneksi ukko, joka pitää vähän väliä kunniastaan ja joka sentähden sanoo: Nyt ala laputtaa. En sanoisi mitään, jos olisit säädyllisesti tullut ja ollut minun kanssani. Mutta sinullahan on oma 'daamisi'. Se on sitä nykyaikaista se. Ettes häpeä! Mutta niin kauan kuin minä elätän sinut, olet sinä minun työssäni ja minulla on oikeus määrätä, mitä sinä teet. Ulos paikalla täältä! sanon minä. Kotiin! Siellä akkojen paikka on. Jos vielä uskallat näyttäytyä tuolla seurassa, teen julkisen skandaalin, sanon kaikille, millainen nainen sinä oikeastaan olet…"
Ovi avautui samassa ja Teittinen harppasi sieltä vihapäissään ulos. Toini kääntyi selin eikä ollut näkevinään. Tämä kohtaus, minkä todistajaksi hän sattumalta oli tullut, oli aivan jähmettää hänet.
Ja hän oli luullut Pirkkoa niin onnelliseksi. Hän näytteli onnellisen osaa sentään harvinaisen hyvin. Hän oli kuin suviaamun idylli. Idylli! Eihän sitä enää ollut missään. Se oli mennyt pois maailmasta, vaivattomine leikkeineen, lapsellisen liikuttavine lepoasentoineen. Vaikka ihmiset vielä sitä koettivat jäljitellä. Mutta parhaimmatkin näyttelijät saattoivat ilmiantaa itsensä. Yht'äkkiä saattoi heidän silmistään välähtää salainen levottomuus, heidän liikkeihinsä pujahtaa kulmikas, kiusaantunut ele, heidän hymynsä särkyä keinotekoiseen nauruun. Nyt vasta muisti Toini Pirkostakin joskus huomanneensa jotakin sellaista…
Samassa tuli Pirkko myös käytävään. Huomattuaan Toinin, tuli hän hänen luokseen. Hän näytti itkettyneeltä.
— Minä en voi oikein hyvin, sanoi hän. Minun täytyy mennä jo kotiin.
Olen sairas ja hermostunut… Se tuli aivan äkkiä…
— Pirkko kulta, sanoi Toini hellästi, silittäen hänen kättään.
— Kuulitko sinä ehkä?
— Kuulin.
Pirkko purskahti itkuun.
— Sellaista se on aina. Hän on niin hirveän mustasukkainen. Ja niin syyttä. Vain siksi nytkin, että tanssin. Mutta enhän voinut kieltäytyä, kun minua pyydettiin ja osasin kerran tanssia ja tanssin mielelläni. Ja sitten vetää hän aina esille sen, että silloin ennen naimistani, kun minulla oli pieni virkanikin, joskus sivutuloikseni olin teatterissa statistina. Siltä pohjalta otaksuu hän, että jokainen on ollut rakastajani. Ja vaikk'ei minulla koskaan ole ollut mitään rakastajaa, tekisi mieli välistä kiusallakin sanoa, että on ollut, on ja tulee olemaan. Niin hirvittävästi hän rääkkää minua syyttä suotta, vaikka hän hyvin tietää, että rakastan häntä. Miksi olisin muuten hänet ottanut, miksi muuten alistuisin hänen järjettömiin oikkuihinsa. Siksi hän nytkin uskaltaa näin ajaa minut yön selkään, kun hän tietää, että kiltisti menen suoraan kotiin.