— Sinä aijot siis totella häntä?
— No, mikä minun auttaa! Kun hän on tuossa mielentilassa, voi hän aikaansaada millaisia häväistyskohtauksia hyvänsä. Enkä minä tahdo sitä. Mutta olisipa minulla vain tilaisuus livistää nyt jonnekin muualle, niin menisin. Tekisin kiusaa. Olen niin suuttunut ja loukkaantunut.
— Tule minun luokseni. Olenhan yksin kotona.
— Mutta… hän on mustasukkainen sinullekin.
— Anna hänen nyt kerran kitua tarpeekseen, ehkä hän sitten paranee.
— Minä tulen, Toini, tulen tosiaan. Se on juuri oikein hänelle!
Kenenkään huomaamatta jättivät molemmat naiset klubin.
— Pahinta on se, että minä olen niin riippuvainen hänen rahoistaan. Sillä hän rajoittaa kaikki liikkumismahdollisuuteni, sanoi Pirkko, kun he olivat nousseet ajuriin.
— Mutta miksi sinä jätit virkasi?
— Hänen toivomuksestaan. Hän ei antanut rauhaa ennen. Hän oli niin epäluuloisen mustasukkainen siitä kipinästä itsenäisyyttä, mikä sen mukana tuli. Hän selitti, että meidän yhteinen elämämme tulisi halvemmaksi siten että hän yksin ansaitsisi ja minä hoitaisin hänen taloutensa. Perästäpäin huomasin, että se oli pelkkää vallanhimoa ylitseni. Hän tahtoi, että välttämättä saisin rahani juuri häneltä, jotta hän voisi tehdä kanssani miten haluaisi, jotta hänellä olisi tuo jumalainen tunto itsensä ylimiehyydestä talossaan…