— No mitä? kysyi tämä mahdollisimman jyrkästi.
— Että… minä rakastan sinua.
— Olisit voinut pitää sen tiedon itselläsi. Mikä uusi oikku tämä nyt on? Se on houretta!
— Älä nyt suutu! Älä ymmärrä minua väärin. En pyydä sinulta mitään, ei sinun tarvitse välittää minusta ollenkaan. Minä vain tulin kiittämään sinua tästä kesästä, siitä että herätit rakkauden minun sydämessäni. Sinun kanssasi tuli minulle elämä ja sinun kanssasi se myös menee pois. En ole koskaan kenestäkään ihmisestä välittänyt ennen sinua, mutta sinua minä jumaloin. Eihän siinä ole mitään pahaa. Vaikka tiedänkin, että pidät minua pahana, että halveksit minua senvuoksi, että olen laiska ja hemmoteltu, että minulla ei ole mitään maailmankatsomusta eikä elämänsisältöä. Mutta siitähän minä itsekin kärsin. Luuletko sinä, että se on niin hauskaa! Siksi juuri tahtoisin puhua kanssasi vakavasti edes tämän viimeisen kerran, pyytää neuvoa sinulta, joka olet niin viisas, joka tiedät kaikki. Mitä minun oikein pitäisi tehdä? Tiedätkö, minä olen aikonut ruveta sairaanhoitajattareksi. Mitä siitä arvelet? Eikö se ole hyvä ajatus?
— Miten sinä sellaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ja karuun elämään kykenisit? Rasituksiin vieraiden ihmisten tähden! Mistä sellainen ihmisrakkauden puuska nyt sinuun yht'äkkiä on mennyt?
— Ihmisrakkaudesta minä viis! Mutta minä olen näes tutkinut itseäni syvemmältä, puhui Verna rikkiviisaan näköisenä. Juuri ruumiillinen kärsimys on ainoa, josta vielä voisin nauttia. Se herättäisi minut eloon, olisi jotakin uutta. Henkisesti minua ei voi herättää. En pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä. En tunne mitään, mikään ei minua huvita. Minulla on kaikki, mutta mikään ei minua tyydytä. Aina vain samaa kaupungissa ja maalla! Päivällisiä, tanssiaisia, automobiili-ajeluja, ikäviä nuoria herroja, jotka imartelevat ja joille äiti tahtoisi naittaa minut, että muka vakaantuisin. Ja sen vuoksi on minulla päälläni joka päivä uusi, kallis puku, jaloissa läpinäkyvät silkkisukat, joita vilkuttelen niin paljon kuin mahdollista. Syön suklaatia niin, että vatsaa pakottaa ja nukun niin, etten tahdo jaksaa nousta edes päivälliselle. Tylsytän itseni roskaromaaneilla, olen häijy ja vaativainen ja haukottelen koko maailmalle! Kaunis muotokuva, eikö totta? Mutta myönnä, että se on totuudenmukainen, että sinullakin on juuri samanlainen käsitys minusta!
Mikko ei viitsinyt vastata. Häntä harmitti taas tuo ylimielinen röyhkeys, tuo silmille hyppääminen, joka ei ollut muuta kuin keimailua. Tuon itsensä mustaamisen tarkoituksena oli tietysti vain vaikuttaa jonkinlaiselta kauneuspilkulta!
— Ja jollen nyt keksi jotakin, jatkoi hän, tulee tällaista olemaan aina. Mutta jos rupean sairaanhoitajattareksi, pääsen sillä tavoin ensiksikin sievästi ja huomaamattomasti pois entisestä seurapiiristäni ja äitien ja tätien holhouksesta. Muuten en ikinä pääsisi. Syntyisi häväistysjuttu, jos ilman muuta muuttaisin asumaan erilleni, kun kotini on siinä vieressä. Minut tuotaisiin suurella pauhinalla takaisin. Niinkuin kerran ennen. Mutta silloin olinkin hyvin nuori ja maallinen mieleltäni. Tahdoin tanssijattareksi. Nyt olen jo valmis jättämään maailman ilot. Olen jo vanha…
— Kuinka vanha?
— Täytän ensi kuussa 21 vuotta.