Ulkoa alkoi kuulua hanurin soittoa, tanssin tahdin säveleitä.
Kas vain! Saivatpa taas pitkästä aikaa tanssia lavalla. Samoin kuin kokoukset oli ilonpitokin ollut kiellossa työväeltä jo pitkän aikaa. Mistähän nyt tuuli puhalsi?
Mikko katseli ulos akkunastaan. Joitakin lauantai-illan viettäjiä käveli kaukana kalliolla. Muuta ei näkynyt. Lava oli kallion takana laaksossa. Männyn-kyljet heloittivat väkevässä iltaruskossa sammaleisissa notkoissaan.
Hän käännähti äkkiä. Hänestä tuntui, että joku katseli häntä takaapäin.
Verna seisoi hänen edessään!
— Mitenkä sinä olet täällä? pääsi hänen huuliltaan.
— Ovi oli raollaan… Älä suutu, Mikko. Sinä lähdet jo aamulla ja minä en voinut olla sanomatta sinulle jäähyväisiä. Miksi sinä tahdoit lähteä sanomatta minulle jäähyväisiä?
— Mutta johan minä kävin sanomassa.
— Niin, ylimalkaan, mutta minulle, minulle erikseen. Älä nyt ole minulle vihainen, mutta minulla oli sinulle asiaa. Ja kun en tiedä, saanko sinua enää koskaan elämässäni nähdä, täytyy minun saada sanoa sinulle…
Hän pysähtyi, katsoen vienolla, heleän-kuultavalla katseella Mikkoon.