Tieteellinen työ sitäpaitsi vieroitti elämästä. Ja hänet oli kuitenkin aivan määrättyjä tarkoitusperiä varten siihen johdettu. Puolueen täytyi saada piiriinsä tietoa ja taitoa, saadakseen valtaa. Puuttui sivistynyt sosialismi, tuo niin välttämätön silta Europaan ja siitä edemmäs. Mikosta piti tulla sen esitaistelijoita. Hyvää puhujaa hänestä ei tosin koskaan voinut tulla, hän oli siksi mahdoton, mutta jonkinlainen kirjallinen kyky, henkinen, teoreettinen opas kenties. Tässäkin suhteessa oli Salli hänen täydentäjänsä: Sallissa oli uskoa, elämää, käytäntöä. Hän oli luotu puhujaksi, kiihoittajaksikin. Hänessä oli suomalaisen Johanna d'Arcin aineksia.
Aivan sattumalta olivat he tavanneet toisensa. Ja jo parisen vuotta oli tätä heidän hyvää henkitoveruuttaan kestänyt. Mikko oli keksinyt Sallin, hankkinut hänelle talveksi tointa ja työalaa kaupungissa, vetänyt hänet omaan piiriinsä. Hän oli hänen henkinen tyttärensä jolle hän uskoi kaikki kauneimmat unelmansa ja jonka seurassa hän tunsi kasvavansa ja lämpenevänsä. Vain tietoisuus siitä, että Salli oli olemassa, antoi hänelle voimaa väsyneinä hetkinä.
Onneksi lähestyi hänen kirjallinen työnsä nyt loppuaan. Hän oli juuri tehnyt luettelon käytetystä lähdekirjallisuudesta ja oli turhamaisesti imarreltu tämän listan pituudesta. Oli siinä kansantaloudellista viisautta, oli hänen päässään, jos sen ulkopuolellakin.
Hän latoi poikamaisella reippaudella laatikkoon kirjan kirjan päälle. Siinä niitä oli sikin sokin jos jotakin: Kautsky, Lassalle, Engels, Sombart, Fichte, Marx, Morris, Webb, Zetki, Bebel, Bernstein, Liebknecht, Singer, Mehring… Olkoot! Paljon ne tiesivät, ei kaikkea sentään! Ihannevaltio pysyi luultavasti aina tulevaisuuden hämärässä, mutta olihan hyvä, että siihen edes pyrittiin. Mikä hirvittävän vaikea ja monimutkainen koneisto oli nykyaikainen yhteiskunta! Järjestäpäs siihen tasapaino tuotannon ja kulutuksen, kysynnän ja tarjouksen, työvoiman ja työvälineiden välillä ja ja'apas koko maailman pääoma niin, että se todella vastaa tehdyn työn arvoa ja tekee vielä oikeutta jokaiselle yksilölliselle tekijälleen! Miten voida koskaan arvioida henkisen työn, jonkun keksinnön, aatteen, taiteellisen ja tieteellisen toiminnan oikeaa arvoa ja maksaa siitä voimien käytöstä, joka tapahtuu ihmisen aivojen sisässä, näkymättömänä, ilman ulkonaista jäsenien käyttöä! Suurin näennäinen laiskuus ja ajan haaskaus voi siellä merkitä suurinta itämisprosessia… Ja vielä sittenkin kun aate jo on syntynyt, päässyt ilmoille, kuka voi laskea sen käyttöarvon, tuleeko siitä muutaman hetken, muutaman vuoden vai kenties vuosisatojen pääomaa! Ja silloin se jo kasvoi korkoa muille jättäen pulaan oikean omistajansa.
Mikko vilkaisi kelloonsa. Tunnin parin kuluttua tulisi Salli. Ja aamulla he lähtisivät. Olipa hyvä, että tuli nuo irtisanomiset väliin. Sallillekin tuli syytä lähteä pois tältä paikkakunnalta, johon hän niin oli kiintynyt, että hän niinkuin päähänpiston ajamana joka kesäksi tahtoi entiselle paikalleen kimpikasojen ääreen.
Ja Mikolla oli taas omat syynsä. Yleensä hän kertoi Sallille kaikki, mutta siitä hän ei koskaan ollut kertonut. Jostakin selittämättömästä syystä hän arasteli puhua Sallille Sarpalahden hovin tyttärestä. Se asia kiusasi häntä jollakin tavoin. Ei ollut mitään erityistä kylläkään tapahtunut, hänellä ei ollut mitään salattavana eikä myöskään aihetta moittia itseään uskottomuudesta Sallia kohtaan, jonka kanssa hänen suhteensa oli vallan toverillinen, aivan vapaa. Koskaan ei hän ollut puhunut Sallille rakkaudesta eikä sellaista ajatellutkaan, ainakaan vielä. Salli olikin kovin nuori. Mutta hänestä oli kyllä aivan luonnollista, että he toimisivat ja eläisivät yhdessä, eivätkä koskaan eroaisi. Ja kenties sitten tuonnempana he voisivat tulla toisiaan vieläkin lähemmäksi…
Ei Mikko myöskään ollut rakastunut Sarpalahden hovin tyttäreen. Pikemmin tunsi hän Vernaa kohtaan vastenmielisyyttä. Tuo tyttö ärsytti, vaivasi häntä. Ja sitäpaitsi oli ilmeistä, että hän aivan ehdoin tahdoin ajoi takaa Mikkoa, ei antanut rauhaa koskaan. Oliko hän ehkä rakastunut häneen vai yksinkertaisesti vain seuran ja paremman ajanvieton puutteessa? Sitä hän ei tiennyt. Mutta joka tapauksessa oli tuo vaalea paholainen ollut hänen tiellään koko kesän, meni hän melkein minne tahansa. Ja sitten tuli kutsuja hoviin, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella ja nimitettiin "herra tohtoriksi". Hän ei peitellyt sosialistista mielialaansa ja toimintaansa, mutta joko nuo kaksi naista, äiti ja tytär, eivät ymmärtäneet mitä yhteyttä voisi olla "herra tohtorin" oppineiden ja "extravaganttien" mielipiteiden ja työväenlakkojen kanssa tai sitten he tahallaan ummistivat tältä puolelta silmänsä, niin sahan omistajattaria kuin olivatkin.
Äiti oli kai tuhmansekainen, mutta tytär oli piru itse. Hän oli Mikon mielestä rahavaltaisen mädännyksen huippu, oikean tyypillisen yläluokkalaisen häikäilemättömyydellä ja itsekkäisyydellä varustettu, kaunis ja kamala. Koko hänen ilmakehänsä oli myrkyllinen. Teki hyvää päästä siitä pois.
Matkustaminen oli ainoa keino. Mikko oli yrittänyt muitakin, mutta turhaan. Tyttö oli aina tullut takaisin, tyrkyttäytyen lähelle, ruveten sinuttelemaan ja herra ties mihin asti hän vielä olisi ulottanut rakastettavan toimeliaisuutensa, ellei tämä matka olisi onneksi tullut väliin.
Hän oli jo käynyt jäähyväisillä hovissa ja samalla ilmoittanut, että hänellä koko illan tulisi olemaan kiireellisiä toimituksia, että tämä tapaaminen olisi auttamattomasti viimeinen… Varmuuden vuoksi.