Salli istui lautatarhan takana metsän laidassa odotellen kello kuudelta palaavia päivävuorolaisia. Joillekin heistä hän vielä sanoisi hyvästit. Ja sitten…
Ilta-aurinko paistoi leppoisasti Sallin ruskettuneeseen kaulaan ja männyn-käkkäröiden vaivaisiin runkoihin raiskatun mäen syrjässä peittäen yhtenäiseen kultaiseen heloitukseen sen alla olevan laajan, puhtaankeltaisen puutavara-kaupungin ja sen sataman tukkilauttoineen, mustine tervaproomuineen, hinaajalaivoineen.
Latsisirkkelit sirisivät ilmassa päästäen silloin tällöin vihaisen, vihlovan äänen ja laudat jyrisivät räystäistään äkäisesti proomuihin.
Salli veti nautinnolla sieraimiinsa tuoreen puun raitista tuoksua. Tämä kaikki oli hänen aistimilleen mannaa. Mitään muuta eivät hänen korvansa, silmänsä ja sieraimensa koskaan tulisi nautinnoksi tunnustamaan. Täällä näiden lankkujen, taapelien, kiskojen, kärräysvaunujen, sirkkelien, remmien ja koneiden keskellä oli hän syntynyt ja kasvanut. Ja nyt hänet ajettiin pois täältä, omasta valtakunnastaan, joka jo aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Ei koskaan saisi hän nähdä enää tuota kimmeltävää lahden pohjukkaa, tuota korkeaa, yksinäistä piippua…
Oh, mitä siitä! Hän näkisi sensijaan muuta, toisia! Maailma oli laaja eikähän hänen, työmiehen tyttären, sopinut kiintyä turpeeseen niinkuin tekevät mullantonkijat. Rattaasta rattaaseen vain, kaupungista kaupunkiin, ja miks'ei: isänmaasta isänmaahan! Tällainen isänmaa, jota ei omistanut edes vaaksan vertaa, jossa ei saanut ääntään kuuluville! Mutta kenties kerran, kerran vielä!
Salli hymyili. Hän muisti Mikon. Mitä voisi Mikko ilman häntä, sellainen teoreetikko! Koko sosialistinen aate tarvitsi Sallia, koska Mikko kerran tarvitsi, sillä Mikko oli Sallin mielestä sen ruumiillistunut edustaja. Mikko se oli, joka oli häneenkin puhaltanut elävän hengen.
Huomenna aamun sarastaessa he lähtisivät yhdessä kohti uusia kohtaloita. Tuntui niin turvalliselta, kun Mikko oli mukana. Ei pelottanut ollenkaan. Voitollinen ja riemukas oli vain elämän tuntu sydämessä.
Saha huusi pitkään kuutta. Salli nousi mennäkseen tielle tovereita vastaan. Ja sitten Mikon luo! Sitten pois!
* * * * *
Mikko Valtonen käveli huoneessaan laitellen kuntoon matkatarpeitaan. Hän oli kyllä aikonut viettää täällä koko kesän. Mutta parempi näin, parempi sittenkin! Ainoa epämukavuus oli kirjojen kulettaminen, aina niitä piti olla jonkun verran mukana ja ne painoivat niin turkasesti. Kirjastossa hänen olisi pitänyt pysyäkin koko kesä, mutta Sallin tähden oli asettunut tänne parin kilometrin päähän Sarpalahden sahalta. Salli oli hänelle erinomainen työkiihoitin, niin talvisin yhteisessä puoluetoiminnassa kuin kesäisin sahatyttönä. Sallissa oli jotakin niin raikasta, turmeltumatonta, rehellistä, joka vakuutti häntä asian oikeudesta enemmän kuin kaikki tieteelliset teokset yhteensä.