— Eihän kenenkään tarvitse tietää siitä, ei sinun lähimpäsikään, ei ystäväsi, ei puoluetoverisi. Se jää salaisuudeksi meidän välillemme. Eikä sinun koskaan tarvitse tehdä noista rahoista tiliä minulle eikä ottaa huomioon minua määrätessäsi niiden käytäntöä. Voit heittää ne vaikka mereen tai jakaa ne köyhälistöllesi tai kiihottaa niiden avulla kaikki sahamme työmiehet lakkoon tai mennä naimisiin ja hurvitella lemmittysi kanssa ne menemään. Kunhan ne vain ovat sinulla! Ottamalla ne vastaan, tekisit minulle suuren ilon. Sillä minä rakastan sinua niin, niin. Minkä minä sille voin! Kaikki hävyttömyyteni ja oikullisuuteni on johtunut vain siitä. Kun näin, että et ollenkaan välittänyt minusta. Ei siltä, että olisin tahtonut rakkauttasi tai että olisin pyrkinyt kanssasi naimisiin! En koskaan mene naimisiin. Minusta ei ole sellaisiin siteisiin. Mutta kenties toisenlaisiin. Ainakin on minua jo kauan vaivannut eräs ajatus, eräs toivo, jota ei voi, ei saa, ei ole lupa lausua julki… Olisin tahtonut pyytää sinulta jotakin… muistoa, kuvaa, elämänvoimaa itselleni… lasta…
Verna kätki päänsä silkkihuntuunsa vajoten kuin lankavyyhti lattialle
Mikon jalkoihin.
— Anna minulle anteeksi, että sanoin sen, nyyhkytti hän.
— Mutta tule toki järkiisi Verna, hyvä Verna!
Verna pudisti päätään.
— En tule enää koskaan järkiini, luulen. Minä kuulun ihmisiin, jotka eivät viisastu muuten kuin tekemällä tuhmuuksia. Sekin mahdollisuus menee pois sinun mukanasi. Kaikki elämänmahdollisuudet menevät minulta pois sinun mukanasi, minä tiedän sen, minä tunnen sen! Ja pitäisihän minullakin sentään olla oikeus elämään. Ei, ei ole enää. Ainoastaan sinä olisit voinut antaa minulle voimaa ansaita sen onnen. Jos minulla olisi lapsi, olisi minulla joku sisältö, menisin sen kanssa kauas pois jonnekin, kasvattaisin sitä, tekisin siitä ihmisen itseäni paremman. Kahden sen kanssa! Aivan kuin rakastavaiset, lisäsi hän haaveellisella äänellä.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän purskahti hermostuneeseen nauruun ponnahtaen seisoalleen.
— Eikö totta, minulla on hyvin ihmeellisiä houreita! Älä pane niitä tunnollesi, jatkoi hän pingoittuneella ilomielisyydellä, katsoen Mikkoon kimaltavin silmin. Tulee ikävissään kaikenlaista kuvitelleeksi. Koska laiskuus on kaikkien paheiden äiti, niin itää niitä minussa vallan kosolta. Mutta kun elää ne mielikuvituksessaan, ei tarvitse niitä tehdä. Ei aivan kaikkia!
Mikko oli kuunnellut tätä purkausta tietämättä oikein mitä tehdä, mitä ajatella. Hän ei voinut erottaa, mikä siinä oli totta, mikä leikkiä, mikä vaistomaista, mikä laskettua. Hysteerisen mielikuvituksen tuotetta joka tapauksessa koko juttu, päätteli hän. Mutta nyt kun hän taas näki tuon hekumallisen, yliolkaisen hymyn tytön huulilla, kuohahti hänen sisunsa. Häntä kadutti äskeinen heltymyksensä ja vakavat sanansa. Tuollaiselle letukalle! Eikö häntä saanut ulos ovesta! Mikä pakko hänen oli alistua maalitauluksi turmeltuneen naisen oikuille!
— Olet huonosti valinnut ajan ja paikan tuollaisille kohtauksille, samoin myös pilantekosi esineen. En ole nyt ollenkaan leikkisällä päällä!