— Mutta minä olen, ärsytti Verna. Ja miks'en saisi olla sitä? Sinä kohtelet minua aina niin hirvittävän huonosti. En minä sitä ole ansainnut. En ole ollenkaan niin ilkeä kuin luulet. Kuuletko, miten he tanssivat tuolla ulkona. Senkin olen minä aikaansaanut. Kerjäsin isännöitsijältä lupaa heille. Sinun mieliksesi. On niin hauskaa, kun ihmiset voivat iloita…
Jonkinlainen älyllisesti nautiskelevainen pehmeys verhosi hänen kasvonsa hetkeksi kuin valohämyyn.
— Kuule, emmekö mekin tanssisi! Ethän voi kieltää minulta yhtä tanssia! huudahti hän äkkiä.
Ja tuossa tuokiossa oli hän heittänyt yltään keveän vaippansa ja seisoi siinä Mikon edessä aivan uutena, keveissä, kesäisissä harsoissa, jalat, kädet ja rinta paljaina, vaalea tukka kiharoina niskassa ja, niinkuin Mikosta näytti, jälleen pilkallinen kimallus silmissään. Sitten hän alkoi tanssia hanurin tahtiin, ihmeellisiä improvisoituja kuvioita, hulluna, hulmuavana ja puhuen joukkoon hulluja sanoja:
— Kas näin, näin minä tekisin varieteessa! — Sano, sopisinko paremmin tanssijattareksi kuin laupeudensisareksi! — Sinun kaatamasi yhteiskunnan raunioilla minä sitten tulen sinua vastaan näin tanssien balalaikan tahtiin! — Ja pyydän sinua parikseni. — Mikä suuremmoinen pari me olisimme! — Minun nimeni olisi silloin Felikonda, sen olen jo ajatellut valmiiksi. Sinä voisit olla Michel, minun mielikseni! Ja unohtaa hetkeksi hyödyn — kauneuden vuoksi…
Mikon hermot olivat äärettömän vihamielisessä virityksessä. Hänestä tuntui, että hän sanoi jotakin, että hän käski häntä ulos huoneestaan, vaan että nainen vain ilkamoiden, houkutellen tanssi yhä lähempänä, yhä uhittelevammin, tietäen itsensä voimakkaammaksi siksi, että hän oli ylhäisempi, rikkaampi, itsekkäämpi ja suojassa naisellisen heikkouden haarniskan alla. Mutta entäpä se ei ollutkaan enää mikään haarniska! Sitä oli liian kauan väärinkäytetty. Ajat olivat muuttuneet. Ruoskaa tuon naisen olisi pitänyt saada!
Mikko tunsi, miten pimeä raivo valtasi hänet. Ja siinä hetkessä valkeni hänelle eräs seikka, jota hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, että saattoi lyödä heikompaansa, että nainen saattoi ärsyttää miehen säälimättömän julmaksi, murhaan saakka…
Hän tuijotti tuohon pyörivään paholaiseen edessään, joka siinä häikäisten ja helisten yhä pyöri, pyöri ja pilkkasi. Ja hänestä tuntui, että se siinä tuolla edesvastuuttomalla hypyllään pyöri pois kaikki hänen vakaumuksensa ja voimansa, elämänsä ja henkensä.
Hän hyökkäsi siihen kiinni, tarttui siihen tietämättä oikein minkätähden, mutta luultavasti heittääkseen sen ulos…
Samassa kiertyivät kädet hänen kaulaansa ja huulet painuivat hänen huulilleen ja hän puristi saalistaan sylissään kuin mieletön, ikäänkuin hän olisi tahtonut runnella sen kuoliaaksi.