Vasta tuokion kuluttua selvisi hänelle tilanne. Hän työnsi Vernan kauhulla sylistään.
— Mene, mene! sai hän esille.
Verna ei liikahtanut. Mikko katsahti häneen. Tämä oli aivan vakava nyt, lempeä, melkein onnellinen ilme silmissään.
— Älä ole minulle vihainen, pyysi hän taas hiljaa ja rukoilevasti.
— Olet tehnyt minulle paljon pahaa, Verna!
— Mutta minä olisin tahtonut tehdä hyvää, sanoi hän surullisesti. Usko minua… Se on aivan totta. Kaikki on totta, mitä äsken sanoin. Ja jos joskus jollakin voin… Minun elämälläni ei ole muuta arvoa. Jos keksit sille jotakin käytäntöä, niin ilmoitathan. Vaikka heti, vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Jos vain tarvitset minua, matkustan vaikka toiseen maanosaan…
— Niin, niin, sanoi Mikko väsyneesti, mene nyt…
— Kyllä, kyllä, mutta muista, mitä olen sanonut, kuiskasi Verna ovelta kadoten yhtä hiljaa kuin oli tullutkin…
Mikolta vaipui pää käsien varaan.
Mitä oli oikein tapahtunut?