— Sitä pahempi.
— Minä olisin heti tahtonut ajaa hänet ulos, mutta…
— Mitä mutta.
— Hän säälitti minua. Hän on sairas ihminen…
— Sellaisia sinä säälit, mutta minä sanon, että niitä juuri ei saa sääliä. Tietysti he taipuvat meidän puoleemme lopulta, kun heidän sinisissä suonissaan ei ole enää edes niin paljon verta, että kirpun koipi kastuisi. Vaistomaisesti he meitä lähestyvät ja liehittelevät, jotta me lainaisimme heille jotakin meidän terveestä voimastamme. Kuolemanpelko ajaa heitä meitä kohti. Mutta heidän ja juuri heidän pitää kuoleman, sillä muuten emme koskaan saa nähdä uutta maata ja uutta taivasta. Me emme saa avata syliä heille, me emme saa tehdä sovintoa heidän kanssaan! Kuka niin on opettanut! Sinä, sinä itse! Ja miten sinä elät…
— Voihan sattua, että ihminen joskus on heikko.
— Hän ei saa olla heikko.
— Sinä olet niin nuori, et ymmärrä, millaista voi sattua.
— Ettenkö ymmärrä, että voi olla kiusauksia tai viettelyksiä tai ahdisteluja tai miksi niitä sanotaan, minä, työmiehen lapsi, nainen! Ohoh. Mutta mitä meistä tulisi, jos jokaisella silinteripäisellä keikarilla olisi meihin heti sellainen vaikutus kuin tuolla, tuolla arvon portolla sinuun!
— Salli, sinä käyt raa'aksi. Hän ei tarkoittanut tehdä mitään pahaa.