Mikolla oli nyt vaistomainen halu puolustaa Vernaa.
— Hän on syntynyt pahantekijäksi.
— Eihän se ole ihmisen syy, miksi hän syntyy. Sinä olet liian kova, Salli. Jos olisit vanhempi ja olisit nähnyt elämää enemmän, arvostelisit ehkä vähemmän ankarasti.
— Tietysti tekee synti ja synninteko ihmisen suopeaksi. Mutta sellainen hyvyys ei kuulu hyveen piiriin.
— Ehk'ei, sano Mikko hiljaa. Hyve ja pahe ovatkin jotenkin yhtä ja samaa. Hyvyys on suurempaa. Etkö sinä Salli, koskaan ole tehnyt väärin, jotakin, jonka perästäpäin olet myöntänyt erehdykseksi?
— En, vastasi Salli katsoen Mikkoa suoraan silmiin kuin tuomiopäivän totuus.
— Emme me nyt oikein ymmärrä toisiamme, mutta ehkä vielä joskus myöhemmin. Usko minua, jokaisessa ihmisessä on aina joku heikko kohta, joku lankeamisen mahdollisuus… Mutta jos tahtoo ajaa jotakin aatetta, joka on ihmistä ja ihmis-ikää suurempi, täytyy voida katsoa ohi yksilöllisten heikkouksien.
— Minä en voi sitä.
— No oletko siis luullut, että puolueemme on kokoonpantu pelkistä täydellisistä olennoista?
— En. Mutta jos näen jossakin jotakin rumaa ja pahaa, täytyy minun sanoa, että se on rumaa ja pahaa, vaikka tämä henkilö kuuluisi puolueeseen, vaikka hän olisi kuinka rakas minulle, niin, vaikka hän olisi sinä.