— Ei, ei, kyllä siinä oli muutakin. Se asia oli niitä, joita ei mitenkään voinut auttaa… Ja kyllä sillä rouvuudellakin kai olisi ollut harminsa. Rouvuudesta muistan, että tässä eräänä päivänä muuan tuttavani välttämättä tahtoi minua jälleen kirjoittamaan "rouva" ja "neiti" nimistä. Hänellä oli ollut huono onni koko päivän. Joka paikassa oli häneltä kysytty, oliko hän rouva vai neiti, puodissa, kähertäjällä, poliisikamarissa, josta hän haki lupalippua lamppuspriin ostamiseen. Mitä ne sillä tiedolla tekevät, hävyttömät urkkijat, raivosi hän. Se kuuluu minun yksityiselämääni. Milloin miehelle sanotaan: 'herra nainut mies ja herra naimaton mies!' Selitin, että oli kysymys siitä, oliko hän holhouksen-alainen vai täys-ikäinen, jolloin hän sydämmystyi vielä enemmän. Pitikö sitä lain halventavaa pykälää joka paikassa huomauttaa. Silloin kun sitä ei tarvittu. Ja joka oli sitäpaitsi valheellinen. Sillä hän holhosi miehensä, eikä päinvastoin. Kyllä sieltä tuli. Ja sehän on ymmärrettävää. Hän oli oikeassa. Ajattele, kuinka paljon pahaa, miehen ja naisen välistä keskinäistä onnettomuutta välttyisi, jos asia olisi toinen. Jos nainen holhoaisi edes oman omaisuutensa. Kuinka paljon raha- ja ruumiskauppoja silloin menisi tyhjiksi, kuinka paljon sieluja pelastuisi! Sillä kapitaali on myrkky, pahempi kuin alkohooli, nykyaikaisessa yhteiskunnassa vielä kamalammin käytetty. Jokaisen perijättären otsalla pitäisi olla kirjoitus: myrkkyä. Sillä kuinka monet heikot ihmisparat myyvät sielunsa autuuden ostaakseen rahaa. Rahaa, jonka oikeastaan pitäisi olla tehtyä työtä, esperantoksi, yleistajuiseksi, muutettuna. Perintö pois!
Liinan tumma, metallinen ääni alkoi saada kuuman vetävän värin. Sain pienen käsityksen siitä väkevästä personallisesta vaikutuksesta, siitä itsensä vaakalautaan panemiskyvystä, mikä tällä asianajajalla mahtoi olla oikeussalissa.
— Työtä on paljon, kaukonäköjä aukenee joka suuntaan ja elämä on niin lyhyt. Jos edes saisi tulla katsomaan tänne työnsä jälkiä, aina sadan vuoden perästä. Mutta ei. Kuolema, se on jotakin hirveätä. Ei koskaan, koskaan saa nähdä…
Liina peitti käsin kasvonsa.
— Olen hyvin iloinen, että tulit, sanoi hän. Tämä päivä on ollut minulle niin vaikea. Työstä ei olisi tullut mitään kuitenkaan.
— Toisten päivät kuluu hukkaan ilman mitään syytä, niinkuin minun.
Ilman sinua olisin tänään jäänyt kovin köyhäksi…
— Niin, jatkoi Liina vilkastuen, onhan siinä tosiaan pieni romaanin aihe, tuossa, mitä olen kertonut. Se taitaa olla hyvinkin uudenaikainen tapaus, että joku ei mene naimisiin sen kanssa, jota hän rakastaa, jotta hän ei tekisi rakastettuaan onnettomaksi. Siihen voit vielä jatkaa, että hän sensijaan menee naimisiin jonkun toisen kanssa, jota hän ei rakasta ja jonka hän sentähden voi tehdä onnelliseksi. Sellaisiahan ne ovat ne teidän nykyaikaiset romaaninne, jos olen oikein ymmärtänyt? Vähän monimutkaisia?
— Sinusta tulee vielä monimutkaisempi tapaus ole varma siitä: että joku ei mene naimisiin rakastettunsa kanssa, jotta hän ei tekisi onnettomaksi sitä, joka tekee onnettomaksi sen, jota tämä ensimainittu joku rakastaa. Jos olen oikein ymmärtänyt?
— Ole jo hulluttelematta, nauroi Liina. Mutta jos kerran noin rupeat väärentämään asioitani, niin muista välttämättä sitten myös väärentää nimenikin, ettei liikkeeni kärsi.
— Tietysti.