Näin hän puhui. Se oli elämäni suurin kiusaus. Ja minä pikku Liina, joka seisoin siinä ja värisin vielä entiselläni, vastasin, että olin hänen työtänsä. Ja hän vannoi ja vakuutti, että oli tehnyt minut tietämättään, tahtomattaan.
Siihen se suuri kohtaus päättyi.
— Etkö ole sen ratkaisua koskaan katunut?
— En, en katunut suorastaan, sillä en olisi kuitenkaan voinut menetellä toisin, mutta kärsinyt, aivan hirvittävästi. Sitä ei kukaan tiedä, miten paljon ihminen voi kärsiä. Monena yönä kun en saanut unta, olisi tehnyt mieleni huutaa. Eikä se ajan mittaan ollenkaan vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Vaikka käytin kaikkia keinoja. Aina oli hän vain mielessäni. Liekö sen vaikuttanut hänen ajatuksensa, vai mikä. Koetin tappaa rakkauttani silläkin, että muistuttelin itselleni Varjangon epämiellyttäviä, huonoja puolia. Sillä en ollenkaan ihannoinut häntä enää samoin kuin lapsena. Löysin hänessä vikoja kosolta, sellaisiakin, joita syvästi paheksuin. Niitä pidin oikein tahallani silmieni edessä pitkinä unettomina öinä. Kaikki turhaa. Ajatuksilleen ei ihminen voi mitään. Voi kyllä rajoittaa niiden ulkonaiset liikkumismahdollisuudet, estää ne tulemasta tuhoisiksi, pitää ne siveellisen toiminnan rajoissa, mutta ne vaivaavat ja vallitsevat sittenkin ihmisen sielua. Ja sen tuomio-istuimen edessä, joka näkee sydämeen… Niin, tuomittakoon minua kuinka paljon tahansa, en voinut muuttaa sitä asiaa. Minä rakastin häntä, tahdoin itselleni häntä yhä… Vaikka en totellutkaan tätä tahtoa. Mutta luulen, että suurin osa minua oli mukana tahtomassa… Ja vähällä oli, etten antanut perään. Aloin jo lopulta luulla, että se oli välttämätön Sallima, joka siten kolkutti ovelleni. — No nyt häntä ei ole enää. Kiusaus on lopussa, kaikki on lopussa…
Ymmärrät, että en voinut tänään olla siellä hänen haudallaan. Se olisi ollut liian vaikeaa. Olisin ehkä vielä, nyt kun kaikki on onnellisesti ohi, kavaltanut elämäni tuskan.
Niin voi ihmisellä olla salattuja kipuja. Monta kertaa, kun kuulen jotakin kehuttavan onnelliseksi, muistan sitä. Jokaisella voi olla oma näkymätön osansa elämän vaikeudesta. Olen niin realistinen, että mielestäni leipävaikeus on kyllä ensimäinen, joka on voitettava, mutta ei sekään vielä vapauta ihmistä. Mikä nyt on minunkin? Liikkeeni käy hyvin, minulla on leipä, on hyvä asunto, on ympäristöni myötätunto, on riippumaton asema ja elämäntehtäväkin sellainen, joka antaa minulle tilaisuuden toimia verrattain vapaasti, tehdä hyvää kykyni mukaan. Ja välistä minusta kuitenkin tuntuu, että tämä kaikki ei ole mitään, että jotakin oleellista puuttuu minulta, etten koskaan ole saanut elää omaa elämääni oikein täydesti, että jokin tärkeä on korvaamattomasti, auttamattomasti mennyt piloille. Niin kiittämätön olen. — Sellaista se on, kun on huono onni rakkaudessa, hymähti hän sitten puoliksi surullisesti, puoleksi leikillisesti.
— No sitä parempi onni muussa. Ja onhan sekin jotakin.
— On kyllä. Elämässä on niin paljon muuta kaunista ja elämisen arvoista, sen tiedän. Mutta välistä täytyy minun tuota oppia kovakorvaiselle sielulleni aivan tyrkyttämällä tyrkyttää. Jospa tietäisit, kuinka kauniita ylistyspuheita minä sille pidän silloin omasta ammatistani ja sen tärkeydestä. Ja onhan siinä vähän perääkin, vaikka juridiikan ja juristien ala on laaja, siinä on tilaa niin hyvälle kuin huonollekin toiminnalle. Huonompilahjaiset ja omaltatunnoltaan karkeammat tulevat tavallisesti hallintovirkailijoiksi, useinkin vanhoihin, mädäntyneihin virastoihin, joissa he joko nukkuvat elämänsä pois tai, mikä pahempi, joutuvat suuresta palkasta palvelemaan hyvinkin epäiltäviä ja lainvastaisia yrityksiä… Meistä muista, meistä parempilahjaisista, Liina viittasi nauraen itseensä, tulee sitten tällaisia, asianajajia, rimpuilijoita, valiokuntien istujia ja joskus uusien hallitusmuotojen järjestäjiä, joista kaikista toimituksista ei tietysti roistous myöskään ole pois- suljettu. Tilaisuutta siihen on riittävästi ja että tätä tilaisuutta myös ahkerasti käytetään, siitä on kyllä esimerkkejä. Mutta joka tapauksessa se on sentään liikkuvampaa ja inhimillisempää kuin virastoissa istuminen. Minä olen hyvin huvitettu työstäni, sen kautta pääsee niin lähelle elävää elämää, näkee monenlaista, oppii tuntemaan ihmisiä, tunnustelemaan ajan valtimoa. Se tempaa mukaansa, vetää samaan teon ja liikkeen valtakuntaan, estää uneksimasta turhia, tarkoitan, panee uneksimaan realistisesti. Tulee kiire muuttaa kauniit unelmansa todellisuudeksi. Vaikka sangen vähän sitä voi tälläkään alalla. Laki ja lakitiede ovat vain käyvän moraalin tarkistajia, siveellisen keskitason mittareita ja voimassapitäjiä, ne osoittavat mihin saakka jonkun suuremman yhteistön oikeudentajunta on kehittynyt, mutta niiden asia ei ole uneksia esiin uusia ihanteita ja suuria ajatuksia eikä edes tehdä oikeutta niiden esiin-uneksijoille. Sillä sellaiset ovat tavallisesti aina yksinäisiä ilmiöitä, joku ajattelija, runoilija, filosofi, ja sellaisina poikkeuksia yleisesti säännöstä, silloinkin, kun he ovat sillä suurella, terveellä keskitiellä, josta kaikki muu ihmiskuntakin vielä kerran tulee kulkemaan perästäpäin, yllättäen, jopa sivuuttaenkin heidät. Mutta heitä varten ei voi lakia luoda, se ei sopisi muille. Kehityksen lumiauran kärjessä olevan täytyy tyytyä tekemään oikeutta itse itselleen ja pysyä pystyssä oman sisäisen uskonsa ja tunnustuksensa voimalla. Sille asialle ei voi mitään. Ja siten kai säilyy traagillinen kauneus maailmassa niin kauan kuin maailmakin säilyy. Mutta joka hetki on olemassa myös laillisen järjestyksen ja turvallisuuden piiriin talutettavia ihanteita, sellaisia, jotka jo ovat saavuttaneet niin suuren kannatuksen ja käyttökelpoisuuden, että ne jo käytännöllisistäkin syistä tarvitsevat lain suojaa, siis uusien lakien muodostamista. Nykyään etenkin on paljon sellaisia. Kaikki naisia koskevat asetukset ovat kerrassaan vanhentuneita. Ja jos asioita jotenkin voi auttaa, niin väärin on seisoa niiden edessä silloin kädet ristissä.
Joten on siis järkevällä ihmisellä muutakin tekemistä kuin surra sitä, että ei ole päässyt rouvaksi, huudahti Liina lopuksi hänelle tavallisella hilpeällä reippaudella. Ja jollei tuo Varjangon juttu olisi vaivannut minua lapsuudesta asti, olisin jo ruvennut uskomaan "vaarallisen ijän" hirvittäviin vaikutuksiin tai luullut itseäni vanhuuden höperöksi…
— Höperöä oli se, ettet ottanut häntä, kun kerran pidit hänestä. Mutta eiköhän syy vain ollut siinä, että sittenkin pelkäsit rouvuuden mukana tulevaa holhoustilaa.