— Äläpäs hätäile, hymyili Liina. Se historia ei ole vielä lopussa. — Niin, kymmeneen vuoteen en tosin nähnyt häntä tuon selkäsauna-tapaamisen jälkeen, mutta sillä ajalla en hetkeksikään häntä unohtanut. Aika riensi nopeasti työssä, mutta juuri hänen henkikuvansa kannusti työtäni. Tahdoin vielä kerran maailmassa yllättää, hämmästyttää hänet, tehdä itsestäni jotakin erikoista ja sillä kiittää häntä siitä sysäyksestä, jonka hän kerran oli minulle antanut.
Kun tulin ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, olin jo jotensakin vanha.
Varjanko oli silloin ulkomailla, joten en tavannut häntä heti
Helsinkiin asetuttuani. Ja sitten kun myöhemmin tapasin hänet, oli
hän jo naimisissa, kuten äsken mainitsin.
Se ei mitenkään muuttanut sisällistä suhtautumistani häneen, ei edes ollut erikoisempi pettymys minulle, sillä en koskaan ollut mitään avioliittoa kuvitellut rakkauteni päämääräksi. Olinhan nähnyt niin tarpeeksi sen laitoksen varjopuolia, enkä koskaan ole voinut sulattaa sitä traagillista hullunkurisuutta naisissa, että nämä, ollen kykenemättömiä itse hoitamaan itseään tai huonosti palkattuina, ottavat vaikka melkein minkä miehen hyvänsä päästäkseen vain tuosta edes ulkonaisesti turvatusta vankilan portista sisälle. Usein ajattelen: heillä on sellainen kohtalo, minkä ansaitsevatkin!
Niin, sitten kyllä tapasimme toisemme. Ja siitä vasta alkoi varsinainen kiusaukseni. Ajattele, miten kummallista. Varjanko rakastui minuun nyt. Oikein vakavasti. Hänen vaimonsa oli hänelle henkisesti kaukainen olento, ylellisyysesine, jonka hän oli ottanut hetkellisen hekuman pohjalta. Hän oli hyvissä varoissa, ansaitsi hyvin, antoi vaimolleen kaiken, mitä tämä suinkin toivoi ja hän toivoi etupäässä hienoja pukuja ja ulkomaanmatkoja ja oleilikin paljon kansainvälisissä kylpypaikoissa. Mutta yhtä hän ei voinut tarjota vaimolleen, sanoi hän, onnea. Sillä hän ei rakastanut häntä ja vaimo vaistomaisesti tunsi sen. Lukemattomia kertoja rukoili hän minua, että suostuisin ottamaan hänet elämäntoverikseni. Hän lupasi hyvittää vaimolleen erehdyksensä ja siitä johtuvan mahdollisen menetyksen kaikella, mikä suinkin oli hänen vallassaan. Kuvaili kaunista yhtiökumppanuuttamme, puhui ihanista menneisyyden muistoista ja tulevaisuuden toiveista, kysyen ja rukoillen, enkö voisi edes vähän, vähän pitää hänestä. Myönsin ystävyyteni, kielsin rakkauteni. Se oli hirveää, kun kuitenkin juuri tätä hetkeä olin tavallani odottanut koko elämäni.
— Mutta miksi, miksi Herran nimessä sinä sitten teit niin?
— Tiesin, kuinka paljon hänen vaimonsa piti hänestä, enkä tahtonut tehdä häntä onnettomaksi.
— Mutta jos hän oli onneton joka tapauksessa, muutenkin.
— Mutta minä en puolestani tahtonut olla lisäämässä hänen taakkaansa. En voisi elää, jos tietäisin, että joku ihminen, minun tähteni, minun tieten tahtoeni kärsisi.
— Varjangon rouvaa säälit, et ollenkaan häntä itseään, jota kuitenkin sanot rakastaneesi. Hän kai teistä kolmesta sittenkin eniten kärsi.
— Kenties. Mutta hän olisi tullut kärsimään vielä enemmän, jos olisin ottanut hänet, siitä olen varma. Tuon kolmannen ihmisen onnettomuus olisi myrkyttänyt minut ja minä hänet. Asia ei, näes, ollut enää autettavissa. Mutta minä olin ainoa, joka näin sen, ja siksi minun täytyi pitää suuni kiinni. Salata rakkauteni, tarkoitan. Sillä jos sen olisin tunnustanut, olisi kaikki ollut hukassa. Meillä ei olisi sitten enää ollut voimaa vastustaa sitä. Koko sotajuoneni keskittyi siis tähän herrani ja mestarini kieltämiseen ja itseni valmistamiseen sitä varten. Sitten kun tuli todellakin se ratkaiseva kohtaus, se suuri hetki, se joko tai, myöskin kaikkine romantisine polvennotkistuksineen ja kuolemanvarjoineen kuten hyvässä teatterissakin, niin olin myös valmis. Sanoin suustani kaiken, mikä suinkin puolustuspuheeksi kelpasi tai jotenkin näytti kelpaavan päätökseni päteviksi vaikuttimiksi. Sanoin, että olin jo liiaksi tottunut itsenäisen, yksinäisen naisen asemaan mennäkseni naimisiin, etten koskaan voisi ottaa miehen nimeä enkä alistua hänen edusmiehyyteensä, niinkuin laki sääsi, en myöskään tehdä lainvastaisesti, koska olin lakimies, että yleensä siis jo sinään koko avioliitto minulle oli mahdoton, että en koskaan, ollen epävalmiin ajan epävalmis lapsi, voinut saavuttaa täydellistä onnea, en täydellistä hengen ja ruumiin kehkeytymisen sopusointua, koska en tällaisena aikana, jota niin usein oli väärin käytetty nöyryyttämään naista, voinut ajatellakaan tulla äidiksi… En enää muistakaan, mitä kaikkea sanoin, mutta siihen malliin puhuin. Ja tosiaan näin, että se vakuutti hänet tarkoitusperäni rehellisyydestä. Hänkin huomasi, että välillämme kaikki lähempi suhtautuminen oli mahdotonta. "Minä tulisin kuitenkin aina kaipaamaan sitä toista Liinaa, sitä pikkuruikkuista, joka kerran kesäisenä iltana kauan sitten kiersi kädet minun kaulaani," sanoi hän. "Minä tulisin aina ikävöimään sinua, vaikka olisit kuinka lähellä, niinkuin nytkin. Ja se katkeroittaisi elämäni, pahemmin vielä kuin entinen. Kadun vain sitä, että en silloin kerran, aikoinaan, osannut tarttua onneeni kiinni. Nyt se on liian myöhäistä. Vaikka toiselta puolen olen tullut jo niin epäitsekkääksi, että iloitsen sinusta sellaisena kuin olet, kuin nyt näen sinut tuossa edessäni, noin kokonaan täysi-ikäisenä, noin kypsänä, noin varmana itsestäsi, iloitsen niin paljon, etten tiedä, olisinko iloinnut enemmän edes pikku Liinasta."