Meillä oli iltaisin pieniä, salaisia kohtauksia kartanon lähellä erään lehdon liepeellä. Siellä oli aina yksinäistä ja hiljaista. Toisella puolen oli kartanon karviaismarja- ja mansikkamaat, toisella puolen laajat vienosti lainehtivat pellot, joissa ruisrääkkä vain silloin tällöin äännähteli. Ja ilmassa oli kosteisen niityn ja maan huumaavaa tuoksua… Kaikki tuo on väkevänä painunut aistimuksiini ja yhtyy erottomattomasti noihin kaukaisiin muistoihin. Sen jälkeen eivät suvet mielestäni ole enää tuoksuneet milleen… Sinä suvena en ollut enää kartanon palveluksessa. Kirjat olivat se salakuljetus, joka ylläpiti siltaa välillämme. Niin viatonta se oli. Mutta silloin sai isäni tietää tästä. Hän löi minut melkein puolikuolleeksi käyttäen Soinista ja minusta sanoja niin hirmuisia, että niitä ajatellessa vieläkin kauhun väreet riipovat selkäpiitäni.
Silloin oli syksy. Soinin piti juuri lähteä pääkaupunkiin ja melkein henkeni hinnalla sain vielä varastetuksi pienen hetken tälle minun mielestäni elämäni hyväntekijälle, josta sentään johtui niin paljon pahaa…
Me painuimme sillä kertaa kauas metsään. Maailman kauneus ympärillämme oli suurempi kuin koskaan. Hetken tärkeys ja kesäyön riuduttava ihanuus kohotti tunnelmaamme kovin. Muistan, että itkin, että loukatun oikeudentunnon, hullun tuskan, rakkauden, epätoivon ja kiitollisuuden kyyneleet tippuivat silmistäni sammaleihin ja että lopuksi tämän purkautumiseni vallassa kiersin käteni hänen kaulaansa ja nyyhkytin hänen rintaansa vasten… Hän silitteli suojelevasti hiuksiani ja puhui lohduttavia ja rohkaisevia sanoja, jotakin vapaudesta ja itsenäisyydestä, suuresta elämäntehtävästäni, asettaen pienen kohtaloni jollakin lailla maailman kaikkeuden ikuisen taistelun merkkeihin. Mahtoi hän tuntea itsensä tärkeäksi silloin. Ja entä minä sitten! Mutta se vain on varma, että tällä hetkellä oli merkityksensä koko minun elämääni nähden. Taistelun ja sisäisen sankaruuden vaatimus syöpyi silloin ikipäiviksi sieluuni.
Tietysti oli tätä epämääräistä sankaruutta korostamassa sillä kertaa mitä herkin ja romantisin tunnelma molemmin puolin. Varjanko nypläsi siinä kivellä istuessaan tuohesta pienen rasian ja antoi sen minulle sanoen: "Minä panen siihen sydämeni; niinkauan kuin sinulla on tämä, on sinulla myös minun sydämeni." Luonnollisesti oli se vain tulistetun ja lapsellisen leikittelevän mielikuvituksen oikku. En luule, että hän rakasti minua. Mutta usko tai et, niin on se rasia minulla vieläkin tallessa. Sen olen kuljettanut kaikissa elämänkohtaloissa mukanani kuin minkäkin talismaanin. Se vasta on ollut epämukavaa ja sitäpaitsi, kuten tiedät, kokonaan vastoin tapojani ja taipumuksiani. Mutta joku ihmeellinen voima on estänyt minua heittämästä sitä pois. Varjanko ei ole koskaan tiennyt mitään tästä taikauskoisesta kultista. Luultavasti hän heti unohti koko asian. En ole tuota pyhäinjäännöstä kelleen näyttänyt, mutta et tietysti usko, ellen näytä.
Liina meni nauraen toiseen huoneeseen. Hänen olentoonsa oli tullut kaikkea tätä kertoessa jotakin suloista ja tyttömäistä, jotakin, joka antoi aavistuksen eräästä kokonaan toisenlaisesta Liinasta. Koetin mielessäni kuvitella, millainen hän oli mahtanut olla siinä viidentoista korvilla, kädet jonkun ihmisen kaulassa, itsetiedottomasti nyyhkyttävänä, tuo nyt niin kookas ja ryhdikäs varsi vielä hentona, kääntyvänä vitsanvarpana, juuri sellaisena kauneustyyppinä, jona miehet niin kernaasti tahtovat nähdä naisen voidakseen ohjata häntä mielensä mukaan, taittaa ja taivuttaa… Omituista…
Samassa tuli Liina takaisin. Hänellä oli todellakin kädessään pieni suljettu tuokkonen.
— Tässä se on. Näet, että puhun totta. Kuka sitä uskoisi minusta! — Varjangon tapasin senjälkeen vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Hän oli silloin jo naimisissa ja minä olin ylioppilas. Jätin nimittäin myös samana syksynä vielä synnyinseutuni. Isäni tyrannius inhoitti minua liiaksi ja Varjangon sanat ja kuva olivat myös liiaksi syöpyneet mieleeni jäädäkseen seurauksetta. Sitäpaitsi veti minua vastustamaton halu luku-uralle.
Hankin itseni seminaariin. Nuoruuden innostuksella ja voimalla elätin itseni yht'aikaa kuin opiskelin. Samaa menettelytapaa on minun sitäpaitsi täytynyt käyttää myöhemminkin. Sittemmin kansakoulunopettajaksi päästyäni taas jatkoin lukemisiani ja tulin ylioppilaaksi. Ja niin eteenpäin. Erinäisestä yhteiskunnallisesta toiminnasta, johon elämäni varrella olin tottunut ja joka kiinnitti mieltäni, sain toimeentuloni, usein kyllä sangen niukan ja vaikeasti ansaitun, mutta naisen tavanmukainen avuttomuus ja riippuvaisuus ja hänen yhteiskunnallisesti orjuutettu asemansa harmitti minua siksi paljon, että siitä sain sisua ponnistella. Muistin myös omaa kotiani ja kaikkia niitä vääryyksiä, joita siellä olin nähnyt, ja silmäni aukenivat yhä enemmän ja enemmän huomaamaan niitä vaikeuksia, jotka kohtaavat naista joka askeleella hänen tavoitellessaan itsenäistä ansiotyötä ja ihmisarvonsa mukaista olotilaa tässä maailmassa, joka toistaiseksi on pelkkien miesten luoma miehiä varten… Siten jouduin lopulta tälle riitojen ja rikosten tantereelle, jolla nyt olen…
Liina vaikeni hetkeksi katsoen miettiväisesti eteensä.
— Mutta ethän toki tuolle pienelle, haavemaiselle tunteellesi varhaisen nuoruutesi päivinä voi antaa rakkauden nimeä. Johan sen arvasinkin. Kyllä sinä tiedät kaiken muun, mutta et sinä rakkaudesta mitään tiedä. Ei se tuollaista ole. Heikkoutta ja tuhmistumista se on useimmassa tapauksessa ja siihen sinä olet aivan liian viisas ja voimakas, pilailin.