— Mitä sinä oikein puhut? Ja mistä sinä puhut? Et suinkaan Varjangon kuolemasta?
— Siitä juuri, vastasi hän yksinkertaisesti.
Tunsin olevani arvoituksen edessä, johon minulla ei ollut oikeutta tunkeutua. Liinan kasvoilla ja äänensävyssä ja vielä enemmän sanojen sisällyksessä oli jotakin kaameaa…
Syntyi hetken vaitiolo.
— Tietysti on hirveätä puhua noin, jatkoi hän, mutta olen niin paljon kitunut ja kiusaantunut hänen vuoksensa… Asia on hyvin yksinkertainen. Olen sinulle selityksen velkapää, koska olen näin paljon sanonut. Näetkö, hän oli ainoa ihminen, jota minä maailmassa olen rakastanut. Nyt minun ei enää tarvitse tehdä sitä, ei ajatella häntä enää, koska hän kerran on kuollut. Ja se on minulle suuri helpotus…
Tyrmistyin yhä enemmän. Sillä niin kauan kuin olinkin Liinan tuntenut ja niin paljon kuin olinkin hänen kanssaan ollut, en koskaan ollut kuullut hänen puhuvan rakkaudestaan. Ja ellei se nyt olisi tapahtunut näin synkässä yhteydessä, olisin nauranut hänelle vasten kasvoja.
— Minä olen nimittäin rakastanut häntä aivan lapsesta asti, hetkestä hetkeen, päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Se on ollut hirveän kuluttavaa. Aina taistella sitä vastaan nimittäin… Et tietysti ymmärrä tästä mitään ja hienotunteisuudesta et uskalla kysyä mitään. Mutta näen päältäsi, ettet usko yhtään sanaa. Siinä teet kovin väärin minua kohtaan, hymähti hän pienellä tragikoomillisella irvistyksellä. Mutta voinhan kertoa sinulle koko jutun alusta asti. Onhan sekin eräs tapa viettää hänen muistoaan tänään. Saan siten täydellisen tilinpäästön… Mutta istuhan oikein mukavasti ensin tuohon sohvan kulmaan. Se on pitkä historia nimittäin, tuo rakkausnekrologi. Mutta sinähän olet huvitettu sellaisesta.
Lapsuudestani olen jo ennen tainnut sinulle kertoa yhtä ja toista, mutta en aivan kaikkea, en ainakaan mitään, joka koskisi häntä, joka nyt on lakannut olemasta… Kuten tiedät, olen hyvin ahtaista oloista lähtöisin, joka suhteessa ahtaista. Meitä oli kymmenen sisarusta. Isä oli tyranni, oikea vanhan ajan jyrisevä Jehova, Moseksen laki kourassa joka hetki. Äidin hän oli nujertanut kokonaan. Tuo naisparka oli menehtyä työhön ja huonoon kohteluun ja sentään hän napisematta kantoi osansa ja palveli miestään kuin mitäkin korkeampaa olentoa. Hän ei ollut oppinut parempaa. Hän luuli kai, että niin piti ollakin, koska raamattukin sen vahvisti. Mutta minuun tällä jumalansanalla tehostetulla ruoskalla oli aivan päinvastainen vaikutus. Se herätti minussa arvostelun ja kapinan hengen ja tässä minua auttoi ja kannusti juuri Soini Varjanko.
Varjanko oli sen kirkonkylän läheinen kartano, jossa minun isäni pieni sekatavarakauppa oli. Ja minä sain kesäisin olla kartanossa aputyttönä, kun siellä oli vieraita ja minä olin kansakoulusta vapaa. Ihailin Soini Varjankoa siihen aikaan kovin, kuten ainoastaan pieni oppimaton maalaistyttö voi ihailla nuorta, kaunista, ylhäistä ja hyvää herraspoikaa. Tiesin, että aina kun tarjosin hänelle kahvia, punastuin hiusrajaani myöten. Ja sydämeni tykytti aivan haljetakseen, kun vain näinkin hänet kaukaa.
Kun Soini tuli ylioppilaaksi, pääsin minä juuri kansakoulusta. Sinä kesänä, luulen minä, tulimme oikein personallisuuksina toistemme tietoisuuteen ja meidän välillemme syntyi jonkinlainen haaveellinen suhde. Hän lainaili minulle kirjoja, minä luin ne, sitten keskustelimme niistä ja niiden yhteydessä kaiken maailman asioista yleensä. Hän oli terveellinen vastapaino kotini ahdistavalle hengelle ja hän itse nähtävästi otti tämän vapauttavan ritarin tehtävän hyvinkin juhlallisesti, nuoruuden pilviä tapailevalla ihanteellisuudella tai ainakin jonkinlaisena vastikkeena tälle kaipuulle.