— Oikein hyvin.
— Sinulle ei siis sopinut?
— Ei.
— Häiritsenkö ehkä työtäsi?
— Et ollenkaan. Astu sisään vain. Oli päinvastoin hyvä, että tulit.
Olen vähän kaihomielisellä tuulella.
— Sinäkö! Nyt lasket leikkiä. En ole koskaan nähnyt sinua vielä kaihomielisenä. Sinulla on ihmeellinen taito olla aina reipas.
— Tarkoitat, että Jumala on ottanut pois minun sielustani kaikki herkemmät säikeet, naurahti Liina johtaessaan minut huoneeseensa. Mutta onhan niitä sentään joitakin jäänyt, vaikka ne on täytynyt pitää kurissa. Ja on siinä ollut pitämistäkin. Mutta tänään on minun reippauteni laita vähän niin ja näin. On niin kummallista, kun ihmiset kuolevat, lisäsi hän hiljaa.
— Niin, vahinko sellaistakin miestä kuin Varjanko.
— Omasta puolestani, virkahti Liina, en tosiaan tiedä, pitäisikö minun pitää tätä päivää ilo- vaiko surupäivänä. Kenties sentään mieluummin ilopäivänä…
Katsoin häneen hämmästyneenä. Liina ei ollut ollenkaan itsensä näköinen. Hänen silmissään oli kaukainen ilme ja minusta näytti, että hänen huulensa värähtelivät pakotetun hymyn painosta.