Aamulla anivarahin jo hyökkää joku nuori rouva hänen luokseen. Mitä hän tahtoi? Avioeroa tietysti! Heti! Hänen miehensä oli uskoton, raaka, irstas, typerä, tyranni ja petturi pahinta lajia. Ei sekuntiakaan hän enää olisi saman katon alla sellaisen kanssa! Liina Syväri kuuntelee häntä suurella mielenkiinnolla ja ymmärtämyksellä. Tietysti. Se oli selvää se. Hän oli toki kuullut siitä, oli vakuutettu siitä, että tuo mies oli aivan ala-arvoinen olento, naurettava, hävettävä, tuomittava kaikin puolin. Ei kellään ollut niin huonoa miestä. Että hän oli voinutkin alentua menemään sellaisen kanssa naimisiin! Mutta silloinkos ääni kellossa muuttui. Nuori rouva käy tulipunaiseksi loukkaantumisesta. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Ei, tuo oli toki liikaa sanottu. Hänenkö miehensä olisi niin ala-arvoinen! Ei! Muiden miehet olivat kaikki vielä paljon huonompia ja tyhmempiä! — Ja neuvottelu päättyy siten, että avioeron hakijatar miestänsä ylistellen ja asianajajaan närkästyneenä kiireimmän kautta palaa takaisin kotiinsa. Ja Liina Syväri on tyytyväinen pieneen kepposeensa ja ajamansa asian tulokseen.
Sellainen oli Liina. Ja sellaisia kujeita saattoi hän tehdä, kun hän huomasi, että oli kysymyksessä vain turhanpäiväinen, itsekkyydestä johtunut hetken oikku, naisillekin, joiden asiaa hän muuten ajoi ja valvoi jos jonkinlaisissa lakivalmistelukunnissa.
Monta kertaa ihmettelin hiljaisessa mielessäni, mistä hän oli mahtanut saada tuon vaivattoman runsauden ja leikittelevän viisauden olemukseensa, kun hän kuitenkin oli saanut käydä elämässään sangen kovaa koulua ja sellaisten ihmisten sieluun jää tavallisesti aina joku pieni kiristymisen ja kutistumisen piirre joko katkeruuden ja suvaitsemattomuuden tai liikavaativaisuuden ja -sääntöperäisyyden muodossa. Liinalla oli mahtanut olla alun pitäin tavallista suuremmat luontaiset voimavarat.
Kenenkään päähän ei pistänyt kummastella sitä, ettei hän ollut naimisissa. Hän oli jo 40:n vuoden ikäinen eikä kukaan tiennyt kertoa hänen elämästään pienintä rakkausjuttua. Hänen vanhapiikuudessaan ei näyttänyt olevan mitään luonnonvastaista tai säälittävää. Hänen ruumiinsa ja sielunsa tasapainoisuus ei jättänyt mitään toivomisen varaa, hän oli mitä hauskin ja virkistävin toveri niin miehille kuin naisille ja sitäpaitsi tuntui hänen monipuolinen ja kirkas älynsä niin hyvin soveltuvan laajemmille liikkumis-aloille, että olisi ollut suorastaan synti toivotella sitä supistetuksi kodin piirin rajoihin.
Olin ajatuksissani tullut Liinan ovelle. Siinä vasta muistin, että oli par'aikaa tuomari Varjangon hautajaiset ja siis hyvin vähän luultavaa, että Liina olisi kotona. En tosin tiennyt, kuinka läheltä Liina oli tuntenut Varjankoa, mutta luultavasti ainakin sen verran, että hän ei voisi olla poissa hautajaisista.
Varmuuden vuoksi kuitenkin soitin ovikelloa.
Liina tuli itse avaamaan.
— Kas vaan, sanoin iloisesti hämmästyneenä, sinä oletkin siis kotona. Luulin jotenkin varmasti sinun olevan Varjangon hautajaisissa. Etkö tuntenut häntä?
— Tunsin kyllä.
— Oikein hyvinkö?