Sellaisina päivinä on ilo elää.
Ajatusten ja tahdon tulvavirta huuhtelee hermoston kuin virkistävä sähkökylpy, jäsenet tottelevat vireästi hengen määräyksiä, kaikki on helppoa, jokainen vastaantulija on ystävä.
Mutta on toisenlaisia, hedelmättömiäkin päiviä. Kukapa ei olisi sellaisia kokenut! Jolloin ei mikään käy, jolloin me tunnemme itsemme typeriksi ja olemme hajamielisiä työssämme, jolloin me ajattelemme ja ajattelemme, emmekä löydä siitä mitään järkeä. Jolloin on paha olla, on kadottanut uskon itseensä, hapuilee ja itkee sielussaan, mutta ei voi itkeä ääneen, tahtoisi lohdutusta, mutta rakastaa lähimmäistään siksi paljon, ettei henno häntä tällä elämän kielteisyyden tunnulla raskauttaa.
Tämä on tavallista etenkin silloin, jolloin jokin sielullinen kehityskausi alkaa lähetä loppuaan, jolloin jokin luova ajatus on saanut ilmaisumuotonsa täytetyssä teossa siinä määrin, että se jo on vähällä muuttua kuolleeksi kaavaksi. On tarvis löytää uusi, ennen olematon. Sielussa on sisällistä kuuntelua. Me aavistamme, että siellä kaukana syvällä jotakin itää. Ja me odotamme että jotakin tulisi näkyviin, kuuluviin. Olemme niin hiiren hiljaa, emme hae edes seuraa, vaikka meidän on ikävä. Mutta mitään ei tule… Ja lopulta koko huone ympärillämme polttaa niinkuin aivokoppakin noista syntymättömistä ajatuksista, tuosta sähköisestä tyhjyydestä. Tekee mieli mennä pois itsestään eikä pääse…
Tässä mielentilassa voi kävellä, kävellä penikulmamääriä…
Juuri eräänä tällaisena päivänä olin retkeillyt kauas aina kaupungin viimeisille ulkorajoille asti. Mutta palatessani olin itseni suhteen vain avuttomampi kuin ennen. Olin vain kävellyt itseni väsyksiin, siinä kaikki. Täytyi siis turvautua hyvien ihmisten apuun sittenkin. Päätin lähteä Liina Syvärin luo virkistymään, sillä hänen luonaan virkistyi aina.
Liina oli asianajaja ja monessa suhteessa merkillinen ihminen. Hän oli kirjanoppinut ja itseoppinut. Kansakoulunopettajana ollessaan hän oli lukenut ylioppilaaksi ja siitä vähitellen muiden töiden lomissa juristiksi. Hän oli niitä harvoja naisia, joilla on huumorin lahja, älyn ja tunteen vapauttava yliote itsensä ja muiden ylitse. Hänessä oli jotakin raikasta ja realistista. Outo olisi voinut luulla häntä pelkän aineen ja hyödyn palvelijaksi, mutta ne, jotka olivat tulleet hänen kanssaan johonkin tekemisiin, tiesivät kaikki, että tämän karun kuoren alla sykki kultainen sydän.
Ammattitoveriensa piirissä, jotka melkein poikkeuksetta olivat miehiä, nautti hän jakamatonta suosiota ja kunnioitusta. Oikein toverillista. He näyttivät unohtaneen, että hän oli nainen, eikä Liinan ulkonainen olemuskaan siitä seikasta erikoisesti muistuttanut. Ei hänessä tosin myöskään ollut mitään mielenosotuksellisesti sukupuoltaan polkevaa. Hänen ulkomuotonsa hukkui kaukaa katsoen niihin itsensä elättävien, käytännöllisesti puettujen naisten ylimalkaisiin tyyppeihin, joiden luku nykyään on legio. Mutta läheltäpitäin hän oli hyvin itsensä näköinen, hiukan hevosta muistuttava pään muoto, viisaat ja vilkkaat harmaat silmät, tumma, pehmeän-metallinen ääni.
Ei naisellisilla, vaan puhtaasti inhimillisillä ja yksilöllisillä ominaisuuksillaan herätti hän huomiota ja mieltymystä. Hänessä oli jotakin niin sanomattoman vapautunutta ja runsasta, varaa vaatimattomuuteen ja hiljaiseen hyvyyteen, varaa leikinlaskuun ja sukkeliin sotajuoniinkin.
Hän osasi nimittäin mestarillisesti käsitellä inhimillisiä heikkouksia, saattoi niitä käyttää, ei väärin, ei omaksi hyväkseen, vaan asianomaisten itsensä hyväksi. Hänestä kerrottiin monenlaisia hupaisia kaskuja. Sattui esimerkiksi tällainen tapaus: