* * * * *
Nyt se on ohitse! Jumalan kiitos! Se oli vaikein kaikista esiintymisistäni! Näyttelin sillä, että en näytellyt. Väärensin, kavalsin, kielsin tekijän! Tein Mefistosta joulutontun, loin uuden hahmon maailman näytelmäkirjallisuuteen, pirun, joka harjoittaa armeliaisuutta, yhteiskunnallisen kapinoitsijan, joka lepertelee kuin Topeliuksen satukirja! Tein täydellisen fiaskon. Ha-ha-haa!
Taina Someron tähden!
Että minulla oli rohkeutta! Luulenpa, että olen suurempi ihminen kuin taiteilija! Mene Herrasi lepoon, vanha Katvas! Olethan kuin jumalanpoika! Kuka uskoisi!
Näitkös heidän vahingon-iloaan, heidän alentuvaista halveksintaansa?
Katvas on liian vanha, he kuiskuttelivat toisilleen, hänen muistinsa pettää, hän ei ymmärrä modernia henkeä. Hän oli epävarma, typerä, vailla temperamenttia, pilasi, pilasi hyvän asian. Olisipa siinä ollut joku nuorempi…
Näytelkää, nuoret, näytelkää! Minä en kadehdi teitä. Se oli viimeinen roolini. Viimeinen! Mutta sinä, hyvä Jumala taivaassa, sano, tunnusta, sinä yksin sen tiedät, eikö se ollut hyvin näytelty!
Vanha näyttelijä katsoo vinttikamarinsa akkunasta pimeään talvi-yöhön. Hänen huulensa värähtelevät, hänen silmänsä tuijottavat tyhjyyteen avuttomassa rukouksessa kuin hätääntyneen lapsen, kunnes suuret kyynelkarpalot äkkiä tulvahtavat esille.
KIUSAUS
On päiviä, jolloin ihmisen aivot ovat ihanassa kimmoisuuden tilassa, jolloin niillä on kyky aateloida arkipäiväisinkin tehtävä, uhota hartautta ja kirkkautta ympärilleen ja jolloin kaikki ulkomaailman vaikutelmat muuttuvat ihanteellisiksi ja samalla käyttökelpoisiksi voimiksi.