Minä houkko! Mistä he olisivat kiitollisia? He eivät kenties koskaan ole tarvinneetkaan minua. Ei ole ollut jumalaa taivaassa eikä jumalanpalvelijoita maan päällä, on ollut vain minun hullun sydämeni ikävöivä suitsutus olioille olemattomille. Ei, niitä ei ole ollutkaan! Sillä mihin ne muuten olisivat näin äkkiä hävinneet? Milloin olisivat inhimillisyyden lähdesuonet näin ehtineet kuivua? Koko iankaikkisuuden aavistus on haihtunut maasta taivaalle kuin illan kaste. Ei missään enää runoutta, hartautta, pyhän äärettömyyden hiljaista kuuntelua! Pelkkää ainetta, ajallisuutta, esineellisen arkipäivän ahertelua! Ja kaikki viihtyvät siinä, ei kukaan kapinoi sitä vastaan, ei kukaan ikävöi kuolemattoman henkensä pyhäpäivää! Ei edes nuoret. He ovat kokonaan toisenlaisia kuin nuoret minun nuoruudessani. He ovat käytännöllisen aikansa ymmärtäväisiä lapsia, rupeavat taiteilijoiksi samalla mielellä kuin miksi muuksi virkamieheksi hyvänsä. He pyrkivät teatteriin sentähden, että se on rahalaitos, huvittelulaitos, eläkelaitos, mukavuuslaitos. Ja he tietävät saavuttavansa sen tarjoamat yhteiskunnalliset edut siten, että he opettelevat koneellisesti suorittamaan muutamia ulkonaisia teatteritemppuja ja muuten pysyttelevät niin säännöllisen hengettöminä, niin herttaisen mitättöminä kuin suinkin. Oh, sen minä sanon, että nuoret, jotka eivät osaa innostua, ei unohtaa maallista mukavuuttaan, jotka nauravat paatokselle, häpeävät haltioitumista, pelkäävät jokaista pienintä sovinnaisuuden rikkomusta, jotka pitävät elämän suurta traagillisuutta vanhentuneena lapsenkamari-satuna, sellaiset nuoret ovat vanhempia kuin minä ja arvottomia astumaan minun paikalleni! Mutta eiväthän he minun paikalleni astukaan. Minun roolini ovat viskatut samalle romuläjälle minne itsekin…
Nykyaika tahtoo ilveilyä, sirkusta, jäsen-nukkeja, puhuvia eläviä kuvia! Ja siihen he ovat kai omiaan nuo naskalinkokoiset nappulat, jotka nykyään rupeavat näyttelijöiksi. Ei yhtään normaalisti kasvanutta ihmistä näe heidän joukossaan. Kitukasvuista, hassahtavan näköistä väkeä kaikki tyyni, sellaista, joka ei kelpaa muuhun! Ja sellaisten pitäisi muka tulkita inhimillisen rakkauden ja voiman äärettömyyttä! Ei, aina minä unohdan aikani. Yleisö ei tahdokaan enää nähdä sankareita, mieluummin vaivaisia, itseään surkeampia, joista se voi erota ylpeällä itsetyytyväisyydellä. Klassillisen murhenäytelmän ylevät, kärsimys-kirkkaat hahmot olisivat kai liian epämukavia sen omantunnonrauhalle, jollei se nauraisi niillekin, niinkuin se nauraa minulle! Olen kuin joku hullunkurinen museo-esine, virkaheitto kulissi, jolle ei enää löydy tehtävää! Puku ja kulissi, siinä kaikki, mitä he näkevät ja sen pitää toki olla modernin. Naamion täytyy tietysti kuvastaa epäuskon irvistystä, katkeruutta, pikkumaisuutta, rihkaman runsautta…
Voi, luulenpa tosiaan, että alan käydä itsekin katkeraksi! Modernisuus tarttuu sinuunkin, vanha Katvas. Ja olisiko se niin ihmeellistä, ihminenhän minäkin olen! Katkera voin olla, mutta halpamainen en ikinä. Ja se juuri katkeroittaa minua enin, että minua siitäkin epäillään. Minä rakastan nuoria kaikesta huolimatta, soisin vain, että heissä olisi enemmän nuoruutta. Mutta kun lähestyn heitä, huomaan, että he melkein vihaavat minua. Kun ilmestyn harjoitushuoneeseen, näen, että he arastelevat. Aivan kuin olisin tullut heitä vahingoittamaan, ikäänkuin tahtoisin varastaa heiltä roolit ja rahat, ottaa heiltä leivän suusta tai ryöstää heidän laakerinsa. He luulevat, että kadehdin heitä, että vehkeilen heitä vastaan. Ja Jumala tietää, etten sellaista tahdo, en voisi, vaikka tahtoisin. Iloitsen siitä, jos he tekevät jotakin kaunista. Suren vain sitä, etten itse saa olla mukana enää, etten saa enää mitään työtä teatterissa. En kurjinta roolia. Siitä minä kärsin. Ah, kukaan ei aavista, miten minä kärsin siitä! Tulla näin elävältä haudatuksi! Minä rakastan teatteria, se on koko elämäni! Minulla ei ole mitään muuta. Ei ole koskaan ollut. Kaikki on mennyt uhrisavuna taivaalle. Ja tässä olen nyt tyhjin käsin ja tyhjin toimin…
Niin, onhan minulla tosiaan nyt rooli. Mutta tuskinpa olisin ottanut sitä vastaan, ellei vanha teatterivereni minua niin äärettömästi vaivaisi. Yksityis-iltamassa, taiteenharrastajien kanssa, aivan kuin ennen muinoin ensi alotteitani ottaessani! Mutta sittenkin siinä on taas työtä, elämää. Ja minä olen siitä oikein iloinen. Olen tullut lapseksi uudestaan kaikesta päättäen… Niin vanhaksi ja köyhäksi olen käynyt…
* * * * *
Mikä minun on? Harvoin olen ollut näin oudossa mielentilassa, näin kummallisesti kiihtynyt harjoituksesta palattuani. Olenko jo siihen määrin tottunut pois kaikesta esiintymisestä? Kirottu näytelmä! Eipä ole ohjelmistossani vielä koskaan ollut mokomaa… Minä en voi!
Eipä sillä, että en osaisi, että ei minullekin pitkän elämäni aikana tänne syvälle olisi kokoontunut kaikkea sitä roskaa, mitä tuohon nykyaikaiseen henkevyyteen tarvitaan, kyynillisyyttä, epäilyä, ihmishalveksimista… Oikeastaan nautin siitä, että kerrankin saan tilaisuuden lingota tuon kaiken ulos rinnastani. Oh, miten nautin siitä! Saavatpa silmilleen itse keittämänsä liemen! Tulevatpa ihmeekseen näkemään, että olen aivan aikani tasalla, että vanha Katvas vielä ymmärtää ja osaa muutakin kuin kulkea teatterihistoriallisena tuppisuuna! Ja minulla pitäisi olla vastanäyttelijöinä juuri nuo teatterin omat kiekuvat kukkopojat, nuo paatuneet nuijapäät! Äh, miten minä heitä retuuttelisin! Mutta näin! Pelkkien lasten kanssa näytellä tuollaista, se pilaa koko pelin. Se on julmaa, se on sydämetöntä!
Ja Taina Somero, tuo minun suloinen vastanäyttelijättäreni, jonka silmille juuri minun pitäisi syytää kaikkein pahimmat törkeydet, katsoo minuun kauniisti kuin Herran enkeli, niin luottavaisesti, niin apua pyytävästi, että kaikki vanhan sydämeni ritarivaistot heräävät. Tekisi mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja kaunista, palvella, suojella häntä kaikelta pahalta. Ja minun pitäisi opastaa häntä elämän kataluudessa, kastella likavedellä tätä pyhää kukkaa Jumalan yrttitarhassa! Ja tietysti hän, joka ei tunne valhetta, vielä lisäksi uskoo kaiken, mitä joku kirjailija-porsas näytelmässään vain suvaitsee sanoa…
Olisipa vain kysymys oikeasta, suuresta, puhtaasta runoudesta, sellaisesta, jota taide tulkitsi ennen aikaan, josta kannattaa haltioitua, niin ei minulle olisi voitu uskoa ihanampaa tehtävää. Mutta tämä on samaa kuin lasten raiskaaminen! Yleensä pitäisi näytteleminen olla teatterin ulkopuolella olevilta ihmisiltä kokonaan kielletty. Se on vaarallista seura-urheilua. Teatteri turmelee ihmiset ja ammattikyvyttömät ihmiset turmelevat taiteen. Kaikenlaiseen vanhemmat päästävätkin lapsiaan! Mahtaako Somero tietää siitä, että hänen tyttärensä on mukana tässä?
Somero, niin, hän on oikea ihminen, ainoa runoilija tässä ajassa, ainoa! Hänen ymmärtämyksensä ja tunnustuksensa voimalla olen minä jaksanut kestää vaikeimmat aikani. Hänen hyväksymisensä on ollut ainoa kiitos, jota olen tavoitellut. En monelta, vaan parhaalta… Vanha ystävä, miten aika kuluu. Nyt sinulla on jo suuri tytär. Se kai juuri tekee minut näin hentomieliseksi. Kun minä ajattelen, että minun nyt tulee taiteeni nimessä opettaa häntä herjaamaan kaikkea sitä, mitä hänen isänsä on pitänyt pyhänä, mistä hän on kirjoittanut parhaimmat kirjansa… Ihmisrakkautta, ihmishyvyyttä… Olla opettajana kyynillisyyden taidossa, vaikkakin vain teatralisessa, Taina Somerolle, joka on kuin olennoitu rakkaus, hyvyys, puhtaus itse. Minä en voi! Taina Somero, säret vanhan taiteilijan viimeisen turhamaisen taiteilija-unelman! En voi senvuoksi myrkyttää nuorta sieluasi! Isäsi uneksima ihmisyyden ihanne on kauniimpi! Nuori polvi, en kestä enää kilpasilla kanssanne! En osaa tehdä taidetta taiteen vuoksi…