Mikolle tuli äkkiä paha olla siitä, että hän oli jättänyt Sallin omiin hoteisiinsa. Hän oli liian hyvä menemään kaiken maailman tietä… Nyt hän oli vielä lapsellinen ja kova, mutta elämä oli kyllä pehmittävä hänet. Hänessä oli ainetta, jota kesti ja kannatti sorvata.
No, hän seuraisi hänen jälkiään. Löytäisi hänet jos ei muualta niin joistakin puoluelistan nimiluetteloista. Salli oli siksi tunnettu ja käytetty kyky. Ellei… Mikolle tuli hätä taas. Sallikin voi muuttua, kadottaa uskonsa koko asiaan, hukkua nimettömänä, jäljettömänä…
Ihmisessä oli niin monta puolta. Ei kukaan ihminen ollut tehty pelkästä aatteesta, ei pelkästä uskollisuudestakaan. Sen hän näki itsestään. Verna ja Salli olivat vain hänen oman itsensä erilaisia toisintoja. Miksi hän muuten olisi antanut kahden lapsellisen tytön ja lapsellisen kohtauksen näytellä niin suurta osaa sielun-elämässään. Varmasti rakasti hänessä toinen puoli toista, toinen toista. Olihan hänen raivonsa Vernaa kohtaan mielenkiintoa, ehkä jotakin enemmänkin…
Salli oli oikeassa: hänessä piili kavaltajan siemen. Ilman Sallia olisi se jo aikaisemmin tullut näkyviin. Ja jos hän saisikin hänet vielä takaisin, ei hän enää koskaan saisi häntä opetuslapsekseen, henkiseksi tyttärekseen, hän ei enää itse uskonut itseensä, ei voisi koskaan uskoa, vaikka Sallikin kannustaisi. Mitä varten hän siis tahtoisi omistaa Sallin? Rakastajattareksi? Ei. Pikemmin sitten Verna…
Miten synnillisiä mielikuvia hän olikin täynnä!
Hän nyppi hermostuneisuudessaan huomaamattaan rikki kukkakimpun napinlävessään.
Pieni harakankukka putosi hänen käteensä. Koneellisesti alkoi hän riipiä pois sen valkoisia kehälehtiä, tavaten itsekseen kohtaloaan kuin koulupoika: sahan tyttö, hovin tyttö, sahan tyttö, hovin tyttö…
VANHA NÄYTTELIJÄ
Vanha näyttelijä seisoi huoneessaan peilin edessä puhuen omalle kuvalleen: Sinä ainoa ystäväni siellä, sinä vanha uskollinen kaksoisveljeni, joka vuosikymmeniä olet seurannut minua vinttikamarista toiseen, joka olet kuunnellut, katsellut kaikkia yksinäisen elämän vaiheita milloin mistäkin peilinsirusta, joka tiedät kaikki, joka olet harmennut samasta sydämen palosta kuin minäkin, sano minulle totuuden sana, sano minulle, enkö ole ollut hyvä näyttelijä! Nyökkäät… Hyvä on… Minä uskon sinua, minä kiitän sinua… Tuntuu niin hyvälle joskus vielä saada tunnustusta elämäntyölle, joka näyttää jo murenneen, hukkuneen jäljettömiin. Jäljettömiin! Ei kukaan muista sitä enää, ei kukaan tiedä siitä mitään enempää kuin minustakaan! Mitä minusta! Mutta voiko kauneuden liekkikin sammua kuin tavallinen talikynttilä ikään! Sinä, jota olen hengelläni lietsonut, joka olet polttanut nämä vaot otsaani ja karreksi sieluni kukat, missä olet sinä nyt? Kuka sinua palvelee nyt? Tai onko kauneudenpalvelus jo kokonaan maailmasta kadonnut? Tai kenties sitä ei ole koskaan ollutkaan. Minä olen hourinut vain. Ja nyt vasta herään tietoisuuteen, kun olen jo vanha ja unohdettu…
Unohdettu! Siinä kiitos kaikesta! Ja vanha! Ah, se muistetaan, se sanotaan, se painetaan mieleen kyllä! Ja tottahan se on. Rauniohan minä olen, mutta temppelin raunio, jossa aikoinaan sentään on palveltu kauneutta ja koreutta. Ja sentähden pitäisi heidän lähestyä vanhuuttani edes jonkinlaisella kunnioituksella ja kiitollisuudella!