Aamulla kello viiden aikaan istui Mikko kärryissä kirjalaatikkonsa kanssa ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen.
Sallia ei kuulunut eikä näkynyt eikä löytynyt mistään. Hän ei siis tullut. Mikko oli kahden vaiheilla lähteäkö vai ei. Se oli pian päätettävä. Asemalle oli lähes penikulma matkaa.
Hän odotti vielä hetkisen. — Talon pikku tyttö ojensi hänelle pienen kukkakimpun.
— Antaa sitten mennä vaan, virkahti hän kyytipojalle.
Hevonen alkoi hölkytellä. Kylätien pihamailla ihmiset jo toimittelivat ensimäisiä aamu-askareitaan. Virkut hallit haukahtelivat hevosen kintuissa. Lehmät kulkivat pitkissä jonoissa ojan vieriä…
Pian päästiin rauhallisille alueille. Niityt korkeine korsineen ja kellokukkineen keinuivat ja kimaltelivat kahden puolen kastehelmilöissään. Raikas lemu täytti ilman. Oli mitä ihanin päivänkoitto…
Mutta Mikko ei jaksanut sitä katsella. Hän ei ollut nukkunut juuri ollenkaan tänä yönä. Silmät painuivat väkisin umpeen tässä kärrin tasaisessa tärinässä. Eiliset tapahtumat kuvastelivat hänen mielessään. Sarpalahti ja Sarpalahden sahan tyttö ja hovin tyttö. Mitä he olivat tehneet hänestä yhdessä illassa! Olihan hän aivan toinen ihminen tänään. Vielä ei hän osannut tehdä itselleen selkoa sisällisestä muutoksestaan. Jotakin vain oli muuttunut hänessä ja tulisi vast'edes ehkä muuttumaan vielä enemmän. Oli kuin olisi vedetty pohja pois, puolue pois, kun Salli luopui hänestä. Ja minkä vuoksi? Turhan vuoksi. Verna, mitä hän merkitsi Mikolle? Ei mitään. Salli oli hänelle tärkeä. Mutta miten Salli oli ollut kova, raaka, melkein sydäntä vailla. Verna oli ollut sentään kaikessa turmeltuneisuudessaan ja liioittelevaisuudessaan inhimillisempi, lempeämpi. Ehkä hän tarkoitti totta sillä mitä sanoi. Hän ojensi hänelle kättään, auttavaakin, jos tarvittiin. Ja Vernalle hän oli ollut paha. Salli sitävastoin työnsi hänet pois niinkuin vieraan, luopui niinkuin ensimäisestä hyvän päivän tutusta. Hänen henkinen tyttärensä kielsi uskonsa häneen, häväisi häntä.
Mikko tunsi itsensä katkeraksi.
Mitä puolue-aatetta voitiin meillä edistää tuollaisilla lapsellisilla voimilla! Yht'äkkiä ne kääntyivät itseään vastaan ja pilasivat kaiken, eivät voineet erottaa suurta pienestä. Löivät pään poikki parhaaltaan. Sellaistahan oli tapahtunut ennenkin. Sellainen oli oikea kansa, tuo herkkä ja turmeltumaton ihmis-aines, joka ei sietänyt sovittelun myrkkyä. Ja ilman sitä oli koko puoluetoiminta mahdoton. Puolueen orja piti olla, ei muuta, ei pienintä elämänilmausta ulkopuolella sen sääntöjen. Joka hallitsee, sitä hallitaan, vanha juttu. Ja sitä varten oli Mikko nyt valmistunut ja valmistettu. Tulevaisuus kauhisti häntä.
Mikon ajatukset väsähtivät. Hän puoleksi torkahti. Mutta Salli vain ei antanut hänelle rauhaa. Hänen kuvansa väikkyi hänen edessään milloin minkin muotoisena. Väliin raivon ja anarkian hengettärenä, väkevänä neitseenä, "vahvan-Jussin" hirvittävänä, yksinäisenä jälkeläisenä, punainen tulisoihtu kädessä, barrikaadien päällä huutaen hänelle "kavaltaja!" ja upottaen häneen silmänsä, heltymättömän kovat ja totiset kuin tuomiopäivä… Väliin taas pienenä, laihana ja kuihtuneena, työn raskaan raatajana niinkuin tuhannet muut, tehtaan pölyn ja kurjuuden uuvuttamana, sanattomana, sydämeen asti viiltävänä syytöksenä elämän vääryyttä kohtaan.