— Ja eihän siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun sanoit minun ymmärtävän sinut aina… Tämä on hirveää.
— Tämä on hirveää.
— Mutta mistä tämä johtuu, tämä ainainen kuolemansähkö ilmassa nykyään?
— Minä en jaksa olla aina vain kahden sinun kanssasi!
— Sinun olisi pitänytkin mennä maalle. Täällä tulee liian ikävä sinulle. Jospa edes olisi jossakin suurkaupungissa, niin voisimme täyttää joutohetkemme jos jollakin hauskalla.
— Sen hauskan pitää tulla sisältäpäin. Mutta sinä olet tyhjä, haet sitä aina ulkoapäin!
— Entäs sinä itse sitten! Vaikka kyllä myönnän, että toimistossa tylstyy.
— Miksi rupesit sitten sanomalehtipiirtäjäksi! Onko tuokin nyt taiteilijan arvoista!
— Mistä ne rahat muuten tulisivat!
— Niitä ei tule tarpeeksi kuitenkaan. Ei koskaan ole varaa mihinkään! Ei koskaan pääse mihinkään. Ennen, kun en ollut naimisissa, minua tultiin hakemaan, tarjottiin illallisille ja ajeluille. Ja nyt! Kukaan ei uskalla tulla, kun sinä olet ovella kuin mikäkin Kerberos. Kaikki unohtavat että rouva Reiniö on sama kuin Leila Kankainen. Se on sinun syysi. Sinä tapat taiteenikin. En voi enää laulaa, ääni tarttuu kurkkuun kiinni. Koko into ja innostus on poissa!