Mies menee huoneeseensa joka edelleen on karu ja yhtä niukasti sisustettu kuin hänen nuorenamiehenä ollessaan. Vaimo huomaa vasta nyt sen eron, mikä on sen ja hänen silkkibudoarinsa välillä. Häneen koskee. Mies oli oikeassa. Menneet vuodet välähtävät salamassa ohi hänen silmiensä. Ja edessäpäin aukenee ammottava, kylmä tyhjyys… Hänelle tulee hätä, hukkumisen pelko… Katumus. Tästä lähin on hän oleva uusi ihminen.
Hän rientää miehensä jälkeen, lankeaa hänen kaulaansa, rukoilee anteeksi…
4.
Talvi-yö.
Leila istuu tuuditellen pienokaista, joka itkee.
"Tuu, tuu, älä itke, isä tulee kohta kotiin, kohta tulee, kohta, kohta…"
Yö kuluu aamupuoleen. Silloin kuulee Leila Jaakon askeleet. Hän menee vastaan eteiseen.
— Mitä sinä vielä siinä vahdit ja kuvattelet? Keskellä yötä. Anna minun olla rauhassa!
— Missä sinä olet ollut näin kauan, Jaakko?
— Hittoako se sinuun kuuluu! Miehillä on miesten asiat. Enkö minä saa tulla omaan kotiini milloin tahdon! Enkö minä ole herra talossani!