— Päinvastoin. Ei sanaakaan, ei koskaan. Ja sentään oli hän keskipiste. Hän toi esiin toisen ihmisen personallisuuden, ärsytti esiin hänen parhaimpansa. Siinä oli hänen voimansa ja siksi kaikki hänestä pitivät ja etsivät hänen seuraansa. Mutta hänen ystävänsä eivät yleensä olleet ystäviä keskenään. Luulen, että he kaikki olivat toisilleen mustasukkaisia tai luulivat yksin omistavansa Kuutin sielun, kuten minä tuhmuudessani tein. Mutta hän omisti kaikkien sielut, kellään ei ollut hänen sieluaan. Hän oli suuri ihminen, me muut tavallisia, rajallisia. Näin oli asia. Nyt sen ymmärrän.
— Sinä liioittelet. Taiteilijat ovat luonteettomia! Siinä oikea syy heidän vaihtelevaisuuteensa. Mutta miksi et siis täällä ole uusinut tuota tuttavuutta, joka sinusta oli niin erinomaisen virkistävä?
— En ole rohjennut…
— Siksikö, että Kuutti seurustelee syntisten ja publikaanien kanssa.
Ethän sinä toki kestäisi ryyppyseuraa, sinä maitoparta!
— Miksi ymmärrät tahallasi väärin… Hänen seuraansako sinä nyt veisit minut? kysyi Seipi sitten hidastellen.
— Minähän lupasin näyttää sinulle jotakin kaunista! Onko Kuutti mielestäsi kaunis? Tuo vinosilmä, Lapin kyttä, tuo kippuranokka! Ha ha!
— Minusta hän on kaunein mies, minkä olen nähnyt, vastasi Seipi.
Minä muistan ihmisistä vain sielullisen ilmeen, lisäsi hän.
— No, mitä sitten mahdat sanoa hänen tyttärestään! Mutta sinulla on kaikki aistit nähtävästi sekaisin!
— Onko hänellä tytär?
— Etpä sinä näy paljon tietävän Suomen kulttuurista! Sellaista se on kun nukkuu pois elämänsä! Tämän kulttuuritapauksen esinäytös tapahtuikin jo noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin sinä vielä uinailit äitisi lankakorissa…