— Nähdä!
— Jonkun uuden keksintöluonnoksen, josta olen kuullut jo sata kertaa ja johon jo olen ehtinyt kyllästyä.
— Keksinnön kylläkin, mutta ei sellaista kuin luulet. Ihmisen…
Seipi teki avuttoman liikkeen käsillään.
— Huono keksintö. Huonoimpasi. Ihmiset eivät minua huvita.
— Ja vielä joku päivä sitten sanoit ihailevasi Oula Kuuttia.
— Minähän puhuin hänestä runoilijana.
— Sangen epätasainen herra.
— Niin, mutta hän on sittenkin oikea runoilija. Vaikkapa hän vain puhaltaisi saippuakuplan paperille, niin on siinä Herran henki, se elähyttää, panee veret liikkeelle. Ja vielä enemmän sähköittävä on hänen personallisuutensa. Tapasin hänet pari vuotta sitten etelässä. Olimme yhden illan yksissä, aivan kaksin. Hänen seuransa oli ihmeen vapauttava. Olin heti oma itseni ja seuraavana päivänä oli iloisempi elää. Sen muistan. Ja se oli kaikki hänen ansiotaan. Mutta silloin en osannut olla siitä kiitollinen. Silloin melkein vihasin häntä. Kun näin hänet seurassa, oli hän aivan toinen kuin kahden minun kanssani. Hän oli erilainen jokaisen ihmisen kanssa. Kuin kameleontti. Ja syvällä sielussani syytin häntä silloin teeskentelystä, imartelusta. Luulin, ahtaudessani, että hän ainoastaan ja juuri minun kanssani oli ollut rehellinen.
— Hän puhui siis itsestään?