lausui hän hitaasti ääneen, hymyillen kuin jollekin kaukaiselle muistolle. Sellaista ihmisyyttä ja sankaruutta minä ymmärrän. Mutta nyt kun vapaus on auktoriteettina, nyt kun kaikki on kumottu, koko historian meno, kulttuuri, nyt on tyhjyys taivaassa, tyhjyys sydämessä, mielivalta, väkivalta, raakavalta valtaistuimella, häpeä hautapatsaassa. Onko tämä nyt entistä parempaa, onko tämä niin monen suuren tappion arvoista? En sitä ymmärrä, niin vanhoillinen olen… Minä tahdon kaatua vanhojen aatteitteni puolesta kunnialla…
— Kunnialla! Oletko sinä kunnian mies, tohtori? kuiskasi taas myrkyllinen ääni. Jos olisit kunnian mies, tunnustaisit rikoksesi…
Rikos, rikos! Miksi tuo sana nykyään alati pyrki hänen korviinsa?
— Minä en ole tehnyt rikosta, vastusti hän epätoivolla. En vietellyt Veraa, en murhannut häntä, en edes rakastanut häntä. Itse olen provokatsionin uhri. Hänhän tunnusti sen kuollessaan. Se kuului hänen rotuominaisuuksiinsa. Katalan koston uhri olen!
— Et itsekään usko tuota! nauroi itsepintainen ääni.
— Ja vaikka olisinkin tappanut hänen, niin olisi se tapahtunut itsepuolustukseksi tai vahingossa tai tytön omaa turvallisuutta tarkoittavassa, mielessä. Ja vaikka olisinkin tehnyt häpeällisen tai moitittavan teon, niin on oikeuteni ja velvollisuutenikin olla sitä tunnustamatta, jotta ei isänmaani, puolueeni saisi tahraa minun tähteni. Minähän edustan — edustin — suurta kansallista ryhmää. Jos paljastan itseni, joutuu suuri asia kärsimään. Ei, minun on kestettävä tunnontuskani yksin, kuin mies. Kiemurtele vaan käärmepesä sydänpohjissani, pistäkää vaan kyyt rintaani, kuhiskaa hermot vaan korvissani kuin summaton muurahaiskeko, en anna teille valtaa! En paljasta koko totuutta, joka on yksin minun omani, josta ei edes ole olemassa kuin vivahdus… En tunnusta mitään, en laske taakkaani toisten kannettavaksi…
— Ota pois sitten heidän kuormansa. Sano Kuutille: Anna anteeksi!
— Minunko pitäisi pyytää anteeksi Kuutilta? Sitäkö, että hänen tyttärensä turmeli elämäni ja ehkä koko Suomen tulevaisuuden! Se sakramentskattu letukka! Ei ikinä! Ei ikinä! Minä en ole murhaaja!
— Pahat mielijohteet toimivat ihmisen puolesta. Sinä et tahdo tunnustaa mitään mystillistä, mutta nyt sen näet. Ei ole oikeutta ajatella yhtään asiaa, jonka toteutumisesta ei tahdo vastata, sillä mielikuvat toteutuvat. Ihminen tulee sellaiseksi, miksi hän toivoo tulevansa.
— Tai sellaiseksi, miksi muut hänet uskovat. Ja minusta on aina uskottu pahaa. Ja sinä Kaarina, olet siinä suhteessa suurin rikollinen! Jo pikku poikana olit näkevinäsi minussa salaisen paheellisuuden jälkiä, huonoja taipumuksia. Piirteissäni oli jotakin epäsuhtaista, julmaa, särkynyttä, josta päättelit perättömiä. Ja äitini, joka ei muuten kenellekään tehnyt pahaa, kuritti minua valheista ja varkauksista, joita en ollut tehnyt. Siitä kasvoin kovaksi ja katkeraksi, sulkeutuneeksi ja ylpeäksi. Puristin hampaani yhteen ja käteni nyrkkiin. Tahto oli ainoa, joka pääsi minussa kehittymään yli muiden avujen. Tahdoin hyvääkin. Miksi minuun ei uskottu?