Epämääräiset liikutuksen ja hyväntunnon aallot alkoivat nousta hänen sielustaan kuin sumut öiseltä suoaukealta.
Hän sammutti sähkön, veti ikkunaverhot ylös ja antoi katseensa lipua yli öisen kaupungin ja meren, joka kimalteli kirkkaassa kuuvalossa.
Meri ja kuutamo!
Äärettömän kauan oli siitä, kun nuo olivat aiheuttaneet hänessä joitakin tunteita, yksinäisiä mietteitä, kaksinpuheluja itsensä kanssa. Hän ei ollut ajatellut luultavasti mitään sitten ensimäisen nuorukais-ijän. Vain rientänyt eteenpäin, tehnyt työtä kuin kone.
Miksi, minkätähden? Tietysti lääkärinä ihmiselämän ja kansalaisena Suomen kansan elämän puolesta! Ja yksilönä työn itsensä vuoksi. Työ, oli paras voimien kiihoitin. Mikään ei ollut ihanampaa kuin ponnistaa yli voimain, rääkätä itseään työllä, siksi kunnes vaipui kokoon. Se oli nautintoa joka hermon päähän asti.
Ja nyt tämä äkillinen seisaus, pakollinen viivähdys laiminlyödyn itsensä kanssa! Se oli pelottavaa. Ennen niin selvät ja yksinkertaiset elämänviivat katkeilivat murtoviivoiksi, särkeytyivät, sekautuivat sotkuiseksi vyyhdeksi kuin itse ajan hermot ja taas aikoi langeta ylle uuvuttavaa, himmeää lukinseittiä…
Vanhuusko satoi täten ihmisen sieluun keskellä sen miehuutta? Aikako vieri pois, kiisi menojaan jättäen selästään syöstyn yksilön täten virumaan maantien ojaan? Uusi aika!
Todellakin, nyt uskon että kuulun toiseen aikaan, huokasi tohtori.
"A Dieu mon âme, mon coeur aux dames, l'épée au roi, l'honneur pour moi!"
[Jumalalle sieluni, naisille sydämeni, miekka kuninkaalleni, kunnia itselleni.]