— Ei milloinkaan, vastasi Kuutti.
— Minun täytyy lähteä tuonne ulos takaisin. Olen liian kiihtynyt pysyäkseni täällä. Ja vaikka kaikki muut pelvosta vaikenisivat, huudan minä aseellisille veljessortajille suoraan: Te olette väärässä! Huudan, vaikka se huutoni maksaisi henkeni, vaikka giljotiini ja arkebuseeraus olisi siitä seurauksena! Jotakin olen minä sentään velkaa henkiselle viljelykselleni. Väkivallalla minua ei voida pakoittaa!
Hän riensi ulos.
— Miten Seipi on muuttunut, sanoi Kaarina. Millainen tuli siinä haaveksijassa! Kuka uskoisi! Hän on miehistynyt. Hänhän heräilee yhteistuntoon. Millä olet tuon ihmeen saanut aikaan, Oula?
— Hän on lapsi, joka täytyy vieroittaa… ei orjuuttaa…
— Olet vieroittanut hänet minun luotanikin. Ennen oli hän melkein jokapäiväinen vieras. Mutta se oli Veran ansio. Luulen, että Seipi oli syvästi rakastunut Veraan.
— Ja Vera, se vekkuli, osasi kyllä orjuuttaa. Se ei ollut Seivelle terveellistä. Hänelle oli parempi, että Vera kuoli. Hän kärsii. Mutta nuoruus on tehokas parannuskeino. Toista on minun vanhan. Minulla oli tytär eikä minulla ollut isän tunteita, nyt on minulla isän tunteet, ei tytärtä. Olen todella onnettomasti syntynyt ihminen. En viisastu muusta kuin erehdyksistä ja kuitenkaan ei minulla olisi varaa yhteenkään, niin kovasti saan maksaa jokaisesta. Vera jäytää tuntoani yhä. Kuule, Kaarina, minulla on täällä sydänalassa kamala tunne siitä, että Vera kuoli rakkauden puutteesta.
— En ehkä osannut rakastaa häntä oikealla tavalla. Olin heikko, kuin
Seipi…
— Suo anteeksi, Kaarina, en tarkoittanut nyt sinua, vaan itseäni. Minä tunnen, että hän olisi voinut saada enemmän rakkautta. Sinun rakkautesi oli suurta kuin jumaluuden syleily, niin, ehkä liian suurta hänelle, ansaitsematonta. Sinä olet koko ihmiskuntaa varten, ihmiskunta tarvitsee sinunlaistasi avaraa, ylevää ihmisrakkautta, mutta yksilö elää usein vain yhden ihmisen rakkaudesta, joka on pientä ja puutteellista kuin heikkous. Olenko julma sinulle, Kaarina? Olen niin rajattomasti kiitollinen sinulle, että tuhlasit suuruutesi pieneen. Mutta tuhlausta se oli. Sanoit olleesi heikko. En usko. Sinussa ei ole mitään heikkoa, Kaarina. Ja hän, Vera oli pelkästä heikkoudesta tehty, koska hän oli minun tyttäreni. Nyt vasta tunnen hänet siksi, nyt, kun on liian myöhäistä. Raskas itsesoima asuu sydämessäni.
— Älä soimaa itseäsi. Sinähän olit niin hyvä hänelle. Ajattele, kuinka paljon on maailmassa ihmisiä, jotka ovat vallan orpoja, niin, sellaisiakin, joilla ei ole mitään helliä siteitä.