Seipi asetteli huolellisesti kravattiaan pienen pöytäpeilin edessä.
— Oletko edes koskaan todenteolla osannut rakastua? Se sinun pitäisi tehdä, niin kyllä heräisit, loruili Vaskio vihellellen tuttua kapakkasäveltä. Tai sitten sinun pitäisi ruveta viljelemään Herran viinamäkeä. No niin, nyt se on vähän vaikeampaa ja kalliimpaa kuin ennen, mutta helkkarin lystiä juuri siksi. Kyllä siitä sinunkin runosuonesi rupeaisi pulppuamaan. Minä olen jo ehtinyt kirjoittaa runon Kuutin kauniille tuntemattomalle tyttärelle. Tai ei se ollut ehkä juuri hänelle, mutta jollekin hänen kaltaiselleen. Eräs pilalehti tilasi minulta. Ja jos kerran tahdon tehdä runon, otan aiheen vaikka kissanhännästä. Sellainen poika minä olen. Ja sen verran olen minä maailman taipaleella noita erilaisia käsitöitä oppinut. Teen pientä voidakseni suunnitella suurta, näetkös, sitä suurta, jonka kerran teen…
— Sinä osaat todella mitä tahansa, sinä tuhattaituri, naurahti Seipi. Mutta muista, poikaseni, että aktiivisillakin voi olla lahjakkaisuuden kirous. Ettei sinun vain kävisi vielä huonommin kuin minun…
II.
Ystävykset astuivat sisään Mokka-kahvilan ovesta. Paksu, tupakansavuinen ilma ja värillinen puolipimeä peitti kaikki istujat jonkinlaiseen raskaaseen, horrosmaiseen valohämyyn.
— Ah tätä ihanaa ilmaa, huudahti Vaskio vilkkaasti istuutuen pöydän ääreen ja tehden nopeasti tilauksensa.
— Hirveää kerrassaan, huoahti Seipi, haukkoen ilmaa kuin kala kuivalla maalla. Täällähän tukehtuu!
— Äläpäs, tämä paikka on maallinen paratiisi. Istun täällä aina vähintään neljä tuntia päivässä samoihin aikoihin. Silloin ajattelen, keksin kaikki, muuten en tee mitään. Ah, kunpa olisi vain aineellista pääomaa!
Vaskion silmät alkoivat kiilua, hänen puhetahtinsa nopeni huomattavasti ja heikko rusotus kohosi hänen kellertäville kasvoilleen.
— Ja kunpa minulla olisi henkistä, virkahti Seipi. Mutta kuten jo sanoin, olen köyhä, kyvytön ja paheellinen.