— Enempää ei viisas mies menestymisekseen tarvitsekaan tänä aikana. Siltä laudalta on moni gulashi ponnistanut. Hanki ensin rahaa! Sen mukana tulevat sekä kyky että hyveet. Niin on maailman meno. Ja aion minäkin yrittää. Minulla on, näes, ideoita, ei ihanteita, se sopii. Kunpa olisi vain tuota kirottua pääomaa edes vähän, niin paljon, että alkuun pääsisi. Silloin olisi kohtaloni ratkaistu. Kuinka monta keksintöä olen jo tehnytkään yksistään tässä paikassa, tässä mustan kahvikupin äärellä! Olenko jo kertonut siitä, että minulla on tiedossani, miten voi saada halvalla tulta, kun tulitikut loppuvat, penni päivässä tupakkamiestä kohden! Sitten on minun päässäni eräs mekaaninen laite, joka vielä tulee kulumaan joka pöydällä, ole vissi siitä. Aion hankkia myös patentin yksipyöräiselle kilpa-ajorattaalleni. Partituurien monistamiskone on myös mielessäni hahmoteltu melkein valmiiksi, samoin uudenlainen ja käytännöllisempi nuottien merkitsemistapa. Oh, minulla on tuhat suunnitelmaa…
Vaskio aivan tärisi sisäisestä kiihkosta kirmaten ajatuksillaan eteenpäin kuin ruoskan hurjistama orhi.
— Niin, jos minä tahtoisin opetella venäjän kielen, saisin hyvän paikan eräässä suuressa musiikkiyrityksessä. Sinähän tiedät, että oikeastaan olen pohjaltani musiikkimies. Minulla on lukemattomia rautoja tulessa yht'aikaa. Päähäni tulee ideoita kuin satamalla! Ja aina vain täällä kahvilassa, tässä hämärässä, savuisessa ilmassa, tässä suloisessa hornankeittiössä, jossa ei voi tehdä mitään muuta kuin kuunnella omaa itseään vieraiden ihmisten epämääräisessä sorinassa. Se nousee päähän kuin humala, se antaa sähkötäräyksiä kuin ukkosilma. Taaskin, nyt juuri, leimahti päähäni eräs ajatus. Erinomainen! Suuremmoinen! Se koskee kaupungin liikennettä. Mutta en puhu siitä vielä, en vielä… Ja — kun ei ole rahaa…
— Ota liikekumppani, jolla on rahaa.
— En. Siinäpä se juuri onkin niksi. En ota. En tahdo. Tahdon pitää kaikki voitot itse.
— Se on todellakin idea, ei tosin aivan uusi kylläkään, nauroi Seipi. Ja jos tahdot tuon kapitalistisen suur-unelmasi toteuttaa, niin saatpa pitää kiirettä, että saat sen valmiiksi, ennenkuin kaikki maailmassa jaetaan tasan. Muuten joudut, poikaparka, hyödyttämään keksinnöilläsi kommunistista yhteiskuntaa. Ja minusta se olisikin ainakin yhtä hyvä aate kuin tuo äskeinen. Minun kannaltani katsoen. Minulla taas on ihanteita, mutta, kuten jo sanoin, voin surullisen sisärakenteeni vuoksi niitä toteuttaa itseeni ja ihmiskuntaan nähden yhtä vähän kuin sinä noita aatteitasi ja keksintöjäsi — rahan puutteessa. Pelkään sitäpaitsi pahoin, että nuo sinun neronvälkähdyksesi jäävät tänne, mistä olet ne saanutkin.
— Ei ikinä! Minulla on kiihkeä toimintahalu! Minä rakastan tekoa, työtä, voimain liikkeelle panoa intohimoisesti. Mieluummin teen vaikka tuhmuuksia kuin olen tekemättä mitään. Ja minulla on riittävästi rohkeuttakin siihen, sillä minulla ei ole mitään kadotettavaa, pelkkää voitettavaa… Niin, minä tiedän, että et usko minuun, että pidät minua vain pelkkänä suupalttina. Olet sitä mieltä, että minun pitäisi puhua vähemmän ja toimia enemmän. Niin niin, niin sinä juuri ajattelet. Mutta ensinnäkin, en ole sellainen kielikello kuin miksi sinä luulet minua, en puhu kaikille. Sinulle yksin, joka olet ystäväni, ja niin luotettava ja epäkäytännöllinen, ettet koskaan voisi varastaa keksinnöitäni tai astua varpailleni tai kavaltaa ajatuksiani. Ja arvaas, miksi sinulle puhun? Psykologisesta spekulatsionista itseeni nähden. Siksi, että silloin on fantasioillani jo jokin todistaja, niillä on silloin jo jonkinlaista todellisuutta, josta minun täytyy vastata. Olen ikäänkuin kunniavelassa luottotoverilleni. Se kannustaa. Vetoaa eräisiin loukkaamattomiin puoliin itsessäni. Minä tahdon näyttää, että voin pitää sanani. Sen saat vielä nähdä.
— Minun laitani on aivan päinvastainen. Minä olen usein puhunut pois hyvät ajatukseni, heittänyt ne ilmaan. Puhuminen on eräs kevytmielinen ja mukava tapa vapautua mielikuviensa liikakuormasta. Sekin on eräs ilmaisumuoto. Kuinka monet räiskyttelevätkään ilotulituksena ilmaan koko neronlahjansa! Suurimmat kirjailijakyvytkin voivat siten sammuttaa itsensä ituunsa. Inhimillisimmät ja parhaimmat ehkä!
— Laiskimmat! Ne, jotka ovat liian velttoja panemaan mitään paperille. Mutta anteeksi, sinullahan taisi juuri laiskuus olla numero 1 ihanteiden joukossa.
— Aivan oikein, se on juuri ihanteiden elinehto, taiteen ja runouden ensi edellytys. Elää iankaikkisuudessa, ei ajassa! Minulle se ehkä on ylellisyyttä, minä en ansaitse sitä. Mutta tositaiteilijoista puhuen on laiskuus kaikkien hyveiden äiti. Se on hedelmällinen ja plastillinen. Se kypsyttää tahattomasti, ahkeroitsee touhuamatta. Useammin tulee Pyhä henki odottavan kuin etsivän luo. Tuo taiteilijain kuuluisa laiskuus on vain näennäistä, vain laiskuutta tuiki porvarillisessa tai sosialistisessa tai materialistisessa mielessä, kuinka tahtoo sanoa, laiskuutta pintapuolisessa merkityksessä. Syvemmässä merkityksessä he ovat ahkeria, heidän työnsä on niin henkistä, että heidän ei tarvitse joka hetki pitää työvälineitä kädessään. Ja sama on laita kaiken korkeimman henkisen työn. Mutta sitä eivät monet ajattele…