— Tuolla hän nyt on, kuiskasi Vaskio, keskeyttäen ystävänsä. Lapsi laiskuuden maasta, Vera…
Seiven silmät kääntyivät toverin viittaamaan suuntaan.
Nuori tyttö merenvihreässä viitassa oli astunut sisään erään vanhemman herran mukana, joka kumarsi keveästi Vaskiolle vastaten tämän tervehdykseen.
Tytön päätä ja hänen lyhyeksi polkkatukaksi leikattuja mustia hiuksiaan kiersi pieni turbaanin tapainen päähine, joka jätti avoimeksi kauniskaartoisen otsan viivat. Hänen lempeän hiiltyvästi ja unelmoivasti hehkuvat tummat silmänsä näyttivät katselevan jonkunlaisella surumielisellä välinpitämättömyydellä epämääräiseen johonkin.
— Sinä tervehdit häntä? kysyi Seipi.
— En, vaan herraa hänen seurassaan.
— Kuka hän on?
— Kylläpä sinä siellä Orkokummussa todellakin olet maalaistunut ja jäänyt ajastasi jälkeen, kun et tunne edes tohtori Linnaa. Hän se on, tuo kuuluisa politikoitsija ja sanomalehtimies. Etevä lääkäri sitäpaitsi. Nerokas kaikin puolin, mutta kiivas. Kuin tulta ja tulikiveä, pippuria ja tappuroita koko mies.
Seipi tarkasteli salavihkaa tohtorin piirteitä. Hän saattoi olla siinä vähän yli neljänkymmenen ikäinen. Huulet ja posket paksut, ihon väri punertavan-ruskea muistuttaen sitä väkevää sikaaria, joka hehkui hänen suupielissään. Silmät olivat raskaiden luomien takana melkein piilossa, mutta siitä huolimatta niiden kiilteinen, hypnotisoiva tuike ja valkuaisten väkevä välkähtely melkein herättivät huomiota.
— Häijy välke hänellä silmissä.