— Minun elämässäni ei ole mitään, joka voisi sinua huvittaa, sanoi Kaarina pakoittaen äänensä ylimalkaiseksi, ei yhtään seikkailua, ei yhtään rakkaustarinaa, ei mitään, jota voisit käyttää edes teoksissasi…
— Minä en kirjoita enää mitään. Kirjat eivät kiinnitä enää mieltäni, ihmisetkin vain joskus, niinkuin sinä nyt. Tahtoisin juuri tietää, miksi sinulla ei ole ollut mitään seikkailuja.
— Minä olen kai ollut niin ruma, naurahti Kaarina.
— Päinvastoin.
— Niin pelottavan periaatteellinen sitten, että olen säikyttänyt kaikki ihmiset lähettyviltäni.
— Sinulla ei ole ollut mielenkiintoa keneenkään erityiseen. Mielenkiinto vetää puoleensa mielenkiintoa. Omistuksen halu herättää samaa toisessa.
— Ei kellään ihmisellä ole omistusoikeutta toiseen, kuinka olisin voinut sellaista toivoa…
— Mikä on tehnyt sinut noin yksinäiseksi, Kaarina? Olen tuntenut paljon yksinäisiä ihmisiä elämässäni, mutta harvoja, jotka osaavat kantaa yksinäisyytensä, jotka viihtyvät siinä, joita se ei ole tehnyt katkeraksi. Sinä olet suurkaupunki-ilmiö. Ja sinä olet ihminen. Periaate yksin ei tee siksi. Mikä se on?
— Ehkä se sitten on murhe.
— Murhe! Elämän murhe! Siitä asiasta minäkin tiedän jotakin.