Kuutti tarttui Kaarinan käteen.
— Tekeekö minun läsnäoloni sinulle elämän vaikeammaksi?
— Sinä helpoitat sitä.
— Ei, ei. Minä tiedän, että kaikkeen, mihin minä kosken, syntyy tuska! Pelkään tartuttavani omaa murhettani.
— Sinä syvennät ihmisiä ja silloin he kärsivät. Se on elämän onnea samalla…
— Niin, minä tiedän, että mitä rehellisemmäksi ihminen käy itselleen, sitä yksinäisemmäksi hän käy ja — sitä helpompi on hänen tulla toimeen toisten kanssa. Ei vaadi, ei odota mitään… Jos jotakin saa, on se lahjaa, sulaa iloa…
— Niin, silloin voi olla heille hyväkin.
— Minä olen ollut hyvä väärälläkin tavalla, lakannut liian varhain taistelemasta, mennyt myötävirtaan, pitänyt omat mielipiteet omina tietoinani. Mutta samalla on murhe tehnyt minut nöyräksi, en ole voinut torjua pois ihmistuskaa, olen ollut sielujen heittopaikka, pelkästään itsekkäisyydestä, siksi, että minun on ollut helpompi kantaa toisten kuormaa kuin omaani. En olisi jaksanut muuten. Olen aina jäänyt kiitollisuuden velkaan, vaikka olen saanut joutavanpäiväistä rihkamaa. Enkä ole itse antanut mitään, en antautunut. Ihmiset olisivat muuten arkipäiväistyttäneet, lyöneet alas unelmani…
— Se on runoilijan tapa kantaa murhetta. Minä olen kantanut sen aivan yksin.
— Niin, minä näen, että sinun on ollut vielä vaikeampi elää kuin minun. Sinussa on jotakin niin autioitunutta, orpoutunutta. Ennen luulin, että sinun aatteellinen taistelusi antoi sinulle kaiken, mitä toivoit, ja otti sinut kokonaan omakseen. Vähitellen olen huomannut, että sinussa sittenkin on joku tyhjä sija, joku täyttymätön onnen unelma… Sano, ystäväni, voinko minä jollakin tavoin helpottaa sinun elämäsi taistelua?