— Sinä olet tehnyt sitä koko ajan. Sinä olet antanut minulle elämän työn ja onnen unelman…
— Minä!
— Niin, muistatko, miten kerran nuoruudessasi lauloit:
"Ken hyväks pyrkii, sitä olkoon hän nyt oitis, pakkoruoskaa elämän vartoamatta!
Se vast' on vapaa, joka unelmoi
kauneinta unta ja sen muuttaa voi
elämän työksi…"
— Oh tuo ikivanha, huono runonpätkä! Olin sen jo aivan unohtanut. Kaikkea sinä, Kaarina, muistatkin! Minä luulin silloin, ettei sitä runokirjaa kukaan lukenut.
— Siihen aikaan en muuta tehnytkään kuin luin sinun runojasi. Ja tuo runoelma ratkaisi koko elämän kohtaloni. Sillä oli suurempi merkitys kuin kukaan voi aavistaa. Monasti olen aikonut kiittää sinua siitä, mutta en ole voinut, en tiedä miksi. Katsos, voinhan kertoa kaikki nyt perästäpäin, minä olin näkevinäni tuossa kehoituksessa Jumalan sormen, joka viittasi juuri minuun: sinun, Kaarina, on oltava Oula Kuutin unelmien toteuttaja!
— Minun unelmieni! Mitä minä sitten olen unelmoinut?
— Että elämä on pyhä…
— Että elämä on pyhä, toisti Kuutti hitaasti kuin ihmetellen.
Niinkö? Joskus parhaimpina hetkinäni olen sellaista ajatellut ehkä.
Tuohan on sinun oma unelmasi.