— Kaikki olen saanut sinulta, vastasi Kaarina verhotulla äänellä.
— Päinvastoin, Kaarina. Minä yritin mestaroida sinun aatteitasi, mutta Jumalan sormi tuli väliin ja esti sen. Se yritys maksoi ihmishenkiä… ja minun uskoni. Onnellinen sinä, Kaarina, jos vielä uskot kaikkeen tuohon!
— Nuo uhrit, kaikki tuo ääretön kärsimys, voima, odotus, työ, kaipaus miljoonissa sieluissa ei voi mennä hukkaan!
— Sellaista kuitenkin tapahtuu. Mistä ammennat sinä uskosi, ystäväni?
— Minä uskon sinuun!
— Miksi et ennen sanonut sitä? Silloin olisin ehkä nyt parempi ihminen. Minullakin oli kerran kaunis unelma, hyvin kaunis… Mutta mikä oli tuo sinun oma yksinäinen onnen unelmasi, sinun elämän murheesi, Kaarina. Sano, oliko se ehkä sittenkin rakkauden unelma?
— Kenties.
— Kaarina! Miksi, miksi en minä saanut luoda tuotakin unelmaasi!
Miksi en kohdannut sieluasi, ennen!
Kaarina katsoi pois.
— Ei, minä puhun mielettömiä. — Kuutti taisteli mielenliikutustaan vastaan. — Minä en olisi ollut kyllin arvokas sinun onnen unelmasi esineeksi, sinä iki-ihana ja hyvä!