Kaksi suurta kyyneltä tipahti Kaarinan poskelle. Mutta Kuutti ei sitä huomannut.
XVIII.
Aurinko paistaa ulkona riuduttaen hankia.
Mutta ihmiset kulkevat kuin sitä näkemättä. He huohottavat tukehtuvin keuhkoin, kuin ilmattoman lasikuvun alla tai kovassa helteessä, he värisevät laihoina ja sinisinä kuin ankaran vilutaudin kourissa. Heidän rääkkääntyneistä, pitkäviivaisiksi venähtäneistä kasvoistaan loimuaa kaksi nälkiintynyttä, pitkällisen hermojännityksen rankaisemaa silmää, heidän ohuet huulensa raoittuvat kuin kuolevilla kuiskaamaan vain yhtä ainoaa, viimeistä, turhaa elämän-onnen huokausta: rauhaa! Eikö tämä kuolonkamppailu, tämä odotus, tämä kärsimys koskaan lopu?
Sisäisen järjestyksen, kansallisen vapauden, luokkataistelun ja yksilöllisen elämänmoraalin asiat, kaikki on jo ehditty moneen kertaan käsitellä ja valmiiksi jauhaa. On ehditty suuttua, leimuta, iskeä kansalaissodassa vastakkain idän ja lännen aseilla, lakoilla ja painatuskielloilla, sotkeutua kataluuden ja halpamaisuuden verkkoihin, olla käskijänä ja orjana, innostua ja talttua, kumota ja rakentaa utopiojen hetkellisiä korttilinnoja, hehkua ja hiiltyä tunteessa ja siloittaa ajatuksessa kaikki uuden maailmankatsomuksen valtareitit.
Lopullinen vahvistus vain puuttuu enää ja se viipyy, viipyy…
Sanotaan: Sitten kun sota loppuu, niin sitten… Ja se ei lopu, se raivoaa, raivoaa yhä.
Turhaan ovat ihmiskunnan jaloimmat henget tulittaneet henkensä terävimmät nuolet sitä vastaan ja loimunneet tulenpatsaina keskellä soaistua Europaa. Turhaan on taottu ihmisten päähän, että sotien valloitukset ovat tilapäisiä, häviöt korvaamattomia, että valloitus on yksityisen vallan voitto, häviö koko ihmiskunnan, että jokainen ihmishenki on elämänarvo sinään ja että noiden kymmenen miljoonan sammuneen ihmishengen joukossa on voinut olla ihmiskunnan suuria aurinkoja ja ikuisen onnen siemeniä. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että maailmansota on hirvittävä ilveily, typerä, kammottavan raaka murhenäytelmä, joka siirtää ihmiskunnan arvoasteen vuosituhansia taaksepäin. Valtiomiesten parhaat ovat uljaasti nousseet sotaa vastaan, naiset kautta maailman panneet vastalauseensa, sotilaatkin kuolleet rauhanaatteen marttyyreina. Se on leimattu pelkurimaisuudeksi, epäviisaaksi, epäisänmaalliseksi, ja taas ovat kaikki alistuneet. Taas jatkuu sotaa. Vaikka kaikki tietävät, että se on tuloksetta, että se voiton kangastus, joka alun pitäen houkutteli hirmukeinoihin ryhtymään, katoo päivä päivältä yhä kauemmaksi. Se on kuin irralleen päässyt jättiläiskokoinen vahingonvalkea, jota ei uskalleta edes sammuttaa, se roihuaa kuin ihmiskunnan kaikkien salaheikkouksien, paheiden ja eläimellisyyksien häpeämerkki koko maapallon yllä.
Se tuntuu pienimpään soppeen asti. Se riisuu ihmisiltä vaatteet, vie leivän heidän suustaan, kuihduttaa heidän henkensä… Suomessakin, joka kuitenkin suurimman ajan on ollut vain sodan kauhujen likaviemärinä, rauhallisena takapihana, sen aiheuttaman kurjuuden passiivisena todistajana!
Aivot ovat joutuneet riuduttavan odotuksen ja typerryttävien pakkomielteiden valtaan. Ne seuraavat tylsällä nälällä sanomalehdistä, missä päin maata milloinkin joku viimeinen jauhosäkki tai perunajaala kulkee, missä taas on ryöstetty, murhattu, raiskattu… Mutta tätä mielenkiintoa suurempi on hengen raivoisa odotus jännityksen laukeamisesta.