* * * * *
Suuressa kahvilassa valtakadun varrella istuu ihmisiä sanomalehtien ja mustien kahvikupposiensa äärellä, joista ilman mitään lisäkkeitä maksetaan huimaavia hintoja. Sitä tuskin kukaan huomaa… Ulkona sinkauttelee tuuli ikkunaan silloin tällöin keveitä, kimmeltäviä lumihiutaleita. Joskus verhoaa pilvi taivaan. Ja ihmiset näyttävät silloin rauhallisemmilta. Mutta taas kun kirkas säde, tuo entinen ilontuoja, osuu johonkin pöytään, paljastaa se kirpeät rypyt suupielissä ja tuskallisen kiillon silmissä.
Oula Kuutti istuu myös eräässä nurkassa tutkien lehteä.
Rauha oli siis todellakin jo aivan kynnyksellä.
Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli aavistanutkin. Valtiollinen sota oli sortunut yhteiskunnallisiin mullistuksiin, yhteiskunnalliset vallankumoukset vaimenneet nälänhätään, nälkä vienyt kaikki yhdessä voimin tavoittamaan rauhaa.
Pakollinen kansainvälinen sovinto-oikeus, maa- ja merisotavoimien aseista riisuminen, avoimien merien vapaus, kaikkien kansojen taloudellisen toiminnan vapaus, pienien kansallisuuksien olemassaolon kansainvälinen turvaaminen kansainvälisen suojelusosaston avulla ja ehdoton kieltäytyminen kaikesta sodasta mistään syystä tulevaisuudessa, nämä nootit olivat jo pääasiassa tunnustettuja periaatteita tulevassa rauhan konferenssissa.
Hyvä Jumala, mikään saavutus ei ollut liian suuri, sillä hinnalla!
Vapaus valtiollinen ja yhteiskunnallinen koittaisi siis vihdoin Suomellekin. Täytyi koittaa. Kuka saattoi sen evätä. Nekö, jotka väittivät, ettei Suomi ollut sitä ansainnut vertaan vuodattamalla niinkuin muut. Se väite oli vain puoleksi totta. Ja mitä se oli kärsinyt! Ja mitä se oli taistellut olemassaolostaan! Juuri siksi, ettei se alun pitäin ollut verisin, vaan henkisin asein taistellut, oli se ansainnut olla ensimäinen uuden maailmanrauhan vapaista valtioista. Sorronkin alla, mitä oli se tehnyt itsestään? Valtiollisesti, yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneen kansan muutamassa kymmenessä vuodessa, luovan hengen alalla yhden Europan ensimäisistä. Hyvä Jumala, miten voimakas, lahjakas, yksinäinen ja samalla särkynyt tämä rakas ja inhoittava kansa oli! Ei, ei särkynyt enää — kaikki alkoi ehjentyä, kaikki alkoi olla valmista uutta aikaa varten.
Oula Kuutti hengitti raskaasti, hänen oli vaikea kantaa sisäisen mielenliikkeensä voimaa.
— Hyvää päivää, runoilija. Mitä te runoilette nyt?