Kuutti katsahti ylös hämmentyneenä. Salme Tamm seisoi hänen edessään pieni siro hymy huulillaan kuin ennenkin.
— Pitkästä aikaa teitäkin näkee, virkkoi Kuutti kuin pahanteosta yllätettynä koettaen saada järjestykseen yksinäisyydessä liian yksilöityneitä ilmeitään ja tarjoten istuinpaikkaa.
— Kenen syy? virkahti Salme Tamm.
Kuutti levitti käsiään.
— Hyvä Jumala, vieläkö te kysytte sellaista?
— Syitä tulee nykyään kysyä, seuraukset tunnemme jo liiankin hyvin.
Alkujuureen on iskettävä…
— Olette oikeassa, kuten aina, sanoi Kuutti keventäen äänilajiaan. Minä puolestani olen unohtanut paljon, jota en muissa olosuhteissa olisi tehnyt. Ajan aallot käyvät muualla vielä korkeampina kuin meillä, kansan aalto kantaa meilläkin yksilön pienet vaiheet pian unhoon niinkuin ennen suurkaupunki peitti maaseudun. Kaikki alistetaan nykyään, unohdetaan…
— Niin, kaikki paitsi syyt…
— Politiikassako?
— Syyt, syy ylimalkaan. Kaikessa.