— Syyt tulee muistaa, syy, syyllisyys, tarkoitan, unohtaa.
— Te puhutte kuin maallikko juridiikasta tai kuin runoilija todellisuudesta. No, se kuuluu teille.
— Miksi olette niin… niin omituinen?
— Ette muista, että olin samanlainen ennenkin!
— En, sitä en todellakaan muista. Te olette äänilajiltanne niin — kuinka sanoisin — hyökkäävä! Minulla olisi paljon parempi ehdotus, se, nimittäin, että tekisimme ainakin välirauhan tai mieluummin jonkinlaisen puolustusliiton. Mutta te tietysti pidätte tätä ehdotusta liian lievänä rakkauden tunnustuksena…
— Jättäkää jo tuo ijänikuinen leikinlaskunne, vastasi Salme kylmästi. Ettekö huomaa, etten ole leikkituulella. Sitäpaitsi olemme jo kerran yrittäneet liittoutua ja huonolla menestyksellä. Teistä ei ole liittolaiseksi minulle, eikä minusta teille, sen te tiedätte hyvin.
— Miksi ei?
— Me emme luota toisiimme…
— Mutta miksi emme luottaisi?
Salme Tammin silmät saivat pimeän värin.