— Minulla ei ole sitä, mutta minä pyrin siihen.
— Onnellinen sittenkin!
— Sen onnen voi jokainen itselleen kustantaa. Se on raskas onni.
— Totta, totta! Koko maailma huokaa sen alla. Ellei tuota ääretöntä kuormaa olisi koko ihmiskunnan yllä, tuntuisivat omat tuskamme ehkä suuremmilta. Nyt ne haihtuvat, niin uskomattoman pian, että oli melkein sääli. Ennen sitä olisi nimitetty — raakamaisuudeksi. Mutta nyt ei ole oikeutta elää vain oman tuskansa kanssa.
— Siinä olette oikeassa.
— Mutta on sentään hyvän joukon helpompi suoriutua siitäkin, jos on rahaa, naurahti Kuutti.
Kiittäkää onneanne, että jäsenkorttinne on suojellut teitä ryöstöiltä, olette säilynyt rikkaana, aikoi hän lisätä, mutta vaikeni. Rahat olivat nyt sielläpäin. Ja jossakinhan niiden täytyi olla.
He katsoivat toisiinsa tutkistelevasti. Jotakin oli katkennut heidän väliltään. Oliko se ehkä Suomen ja Viron silta?
Ja äkkiä he tunsivat kumpikin taas kuin hellyttävää koti-ikävää toistensa puoleen.
He näkivät saman erittelevän osanoton toistensa silmistä, näkivät — ja kovettuivat uudestaan.