Kaarina ei virka mitään.

— Mutta katsokaahan, huudahtaa Seipi, eikö tuolla tulekin tohtori!

— Todellakin! Miten hän on muuttunut ja vanhettunut!

Pieni, mustiin puettu mies, joka kulkee vähän kumarassa hattu silmille painettuna näyttää huomaavan seuran ja poikkeaa sivutielle, nähtävästi päästäkseen tapaamasta.

— Millainen ihmisvihaaja hänestä on tullut, sanoi Seipi.

— Sitä on hän aina ollut itse asiassa, virkahti Kaarina. Mutta nyt! Minä luulen, että hän vihaa itseäänkin. Pentti parka! Kuinka hän suuttuisi, jos hän kuulisi surkutteluni, sillä hän ei voi sietää sääliä, lisäsi hän.

— Hän tahtoo riittää itselleen, kunnes katkeaa. Tohtori on luonne… sanoi Kuutti.

— Minä luulen, että hän käyttää morfiinia, sanoi Seipi. Olen vähän kuullut…

— Ja minä luulen…

Kaarina pysähtyi. Hän täydensi ajatuksensa vain itselleen: että hän surmasi Veran, mutta hän tunsi, että olisi ollut liian julmaa sanoa sitä ääneen.