— Minä luulen, jatkoi hän, että hänen hermonsa ovat aivan lopussa. Hänen hermosairautensa esiintyy aika ajoin vainoamishulluutena. Hänen vaimonsa on voimaton. Heidän välillään on aina ollut liian suuri juopa, tohtori on aina halveksinut naista niin syvästi, ettei hän sairaanakaan voi ottaa häneltä vastaan oikeaa ystävän apua, arkatuntoisempaa, läheisempää hoitoa. Vaimo on pyytämällä pyytänyt häntä menemään lepäämään jonnekin hoitolaan. Mutta silloin tohtori aina vimmastuu. Hän luulee, että minä koetan saada hänet hulluinhuoneeseen. Kostoksi siitä, että hän kerran pilalla lupasi sulkea minut sinne. Ja kukaan ei uskalla olla huomaavinaan hänen kädessään ilmenevää koneellista hermonytkähdystä. Silloin saa hän melkein raivokohtauksen.
— Hän ei tahdo jättää työtään.
— Hän tekee työtä kuin hullu. Mutta karttaa ihmisiä, murahtelee kaikelle ja kaikille.
— Valtiollinen toiminta oli hänelle liian rakas. Luopuminen siitä mursi hänet.
— Veran kohtalo koski häneen myös kovasti, ja lisäksi se, että tuon kaiken piti tapahtua juuri hänen luonaan.
— Jos se ei sittenkään ollut vahingossa, sanoi Kuutti hitaasti. Tuo ajatus vaivaa minua usein.
— Luulet siis, että tohtori…
— Ei, ei. Sitä en tarkoittanut. Annan pääni pantiksi siitä, että tohtori on viaton.
— Tohtori on kiivas… Kaikki tietävät sen…
— Tohtori rukka. On hirveätä noin saada väärän epäluulon varjo päälleen elämänsä ajaksi… Se on, luulen, todellinen syy hänen hermosairauteensa. Tekisin vaikka mitä voidakseni vapauttaa hänet siitä, vaikkapa todistamalla, että Vera itse… Niin, mitä mahdotonta siinä olisi! Vera oli kiihkeä ja ylpeä, onnettomana syntynyt. Hän ei ehkä jaksanut elää… puhui Kuutti.