Seipi katseli poispäin huulet yhteenpuristettuina. Jotakin rakkaan vainajan salaisesta elämästä pyrki purkautumaan ilmoille, mutta hän vaikeni synkästi.
— Jos hän todella tahallaan… Silloin olen minä syypää hänen kuolemaansa, sanoi Kaarina. Kasvatin väärin häntä.
— Sinä teit kaikkesi, mutta minä, minä en kasvattanut häntä ollenkaan! Ja hän olisi tarvinnut tukea, miehistä tukea. Ehkä tohtori oli oikeassa silloin kerran, voimansa päivinä, tuomitessaan minut. Kuolemaan tuomittu rotu tulee meille idästä.
— Se on liian kaunis tähän maailmaan, jos se on samanlainen kuin
Vera, sanoi Seipi.
— Miten olenkaan uskaltanut ruveta kasvattamaan ihmiskuntaa, jos en ole edes yhdelle ainoalle ihmislapselle osannut antaa elämän rohkeutta! Ehkä tohtori on oikeassa minunkin suhteeni, puhui Kaarina.
— Tohtori on ollut yleensä enemmän oikeassa kuin mitä olemme luulleetkaan. Hän on sitäpaitsi oikea mies, periaatteen, oman pohjan mies. Raudankova, työkykyinen, järkkymätön; katkeaa, ei taivu. Sellaisia meillä juuri tarvitaan. Olisi suuri vahinko isänmaalle, jos hän todella murtuisi. Hänellä oli se hehkuva mielenkiinto elävään elämään, joka on kaiken personallisen toiminnan käyttövoima, ja joka panee liikkeelle toisen voimia. Hänessä on diktaattori-ainesta. Hän näkee suurissa piirteissä, tekee vääryyttä pienemmille. Ja niin on juuri tehtävä tällaisina vallankumousaikoina. Toiset takertuvat pikkuseikkoihin, kuluttavat omantunnonmukaisesti niitä palvellessaan ja hoidellessaan omantuntonsa murskaksi, hämärtyvät, sekaantuvat suurissa. Jompaankumpaan lajiin kuuluvat inhimilliset hyvän- ja pahantekijät. Etten minä itse vain kuuluisi jälkimäiseen lajiin! Seipi, nuori mies, tee tiesi selväksi ajoissa, sanoi Kuutti lyöden häntä olalle.
He olivat hetkeksi pysähtyneet katselemaan jäänsä luoneen merenlahden ensimäistä vapaata välkähtelyä.
— Aamu valkenee meille sittenkin, sanoi Seipi. Ja vapautuvan kansani ihmisyystaistelu kutsuu minuakin, irtolaista, minä tunnen sen.
— Mutta suorittakaa, Suomen miehet ja naiset, se taistelu sitten omin voimin, omin asein, ei niin kuin nyt on tehty! Tekisi mieli vieläkin huudahtaa kuin tuo kansallinen patsasrunoilijamme, joka on saanut vanhettua ja unhottua vieraan kielen ja villien intohimojen sorinassa: "Äl' yli päästä perhanaa, kas vielä hetkinen!" Ja löylyyttäkää sitten toisianne ja kurittakaa pahaa sisuanne niin paljon kuin tahdotte ja tehkää Suomesta ihmisyyden ensimäinen esikartano, jos se teille onnistuu!
— Miksi sanot "te", aivan kuin itse olisit vieras koko asialle? sanoi Kaarina vähän nuhtelevasti.