— Minä! Tietysti minä myötävaikutan ja avustan omalta osaltani, jos voin, mutta elää täällä en enää jaksa. En edes tuossa uudessa onnelassa, jos sellainen tulee. Minä tarvitsen erehdysten maailmaa ja avarampia olinsijoja, niin — ehkä toisia ihanteitakin kuin mitkä täällä pääsevät vallalle. Puhtaampi ilma on usein suurien rikosten kuin pienien hyveiden yllä. Kenties on keko-ihminen kaiken kehityksen loppupää. Ihmisihanne puree omaa häntäänsä kuin käärme. Mutta vielä on matka sinne pitkä ja elämä on lyhyt. Meidän polvemme voi vielä juuri ja juuri pysyä sen haavin ulkopuolella, jos se tahtoo. Minä tahdon. Ja sitten… Katsella rumaa ja ajatella kauniisti, jos osaan. Se on minun ihmisyyteni koetuskivi.
— Ja luoda kauniita unikuvia, sanoi Seipi.
— Ja rakastaa rumaa todellisuutta.
— Ja naukata joskus putelijuomaakin, nauroi Seipi.
— Ja syödä sianlihakotletteja! Luuletko, Kaarina, että vielä jossakin on niin taantumuksellisia oloja, joissa sellaista voi tehdä herättämättä pahennusta. Sinne painun, vaikka Tulimaahan asti.
— Julma ja tunnoton mies! vastasi Kaarina leikkipuheeseen. Uneksia ensin vaikeita ihanteita ja jättää ne muiden hartioille toteutettaviksi!
— Ja kaikkein mieluummin juuri sinun, rakas Kaarina. Sinä olet kuin luotu sitä varten. Ilman sinua olisi nyt uskoni uniin ja ihmisyyteen tipo tiessään.
— Niin, maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, siihen täytyy uskoa silloin, kun näkee teidät, neiti Linna, sanoi Seipi lämpimästi. Mutta tunsin yhden, joka olisi sopinut siinä suhteessa teidän opetuslapseksenne. Meri Orkokummun. Vahinko, ettette tullut häntä tuntemaan. Liian myöhään sain minäkin silmäni auki. Olin silloin niin Aarian henkioppien vallassa, etten erottanut aurinkoa kuusta. Kuule, Kuutti, varo itseäsi, kyllä hän siellä ulkomailla löytää sinut, kun jo niin kauan on sinulle kirjoitellut. Ja silloin kummitus vie sinut!
Kaarinan sisällä säpsähti jotakin, jota hän ei voinut selittää.
— Saa viedäkin jo, sanoi Kuutti raukeasti.