— Nyt sinä vasta olet tarpeellinen. Ajattele: ensikerran koko maailman kaikkeudessa saat edustaa vapaata Suomea maailmassa, saat käydä ilman orjan leimaa otsalla ja runoilla vapaan kansakunnan arvoisia runoelmia. Millaisia teoksia mahdat nyt kirjoittaakaan!
— Luulen, etten kirjoita enää mitään.
— Et voi olla kirjoittamatta, lyön siitä vaikka vetoa! Tiedätkö, minäkin tahtoisin nyt osata kirjoittaa. Jos en olisi käyttänyt nuoruuttani väärin, vaan olisin hankkinut silloin enemmän ammattikätevyyttä sormiini, niin nyt, nyt kirjoittaisin! Ylistyslaulun elämälle! Sellaiseksi on suru minut viljellyt. Eikö se ole ihmeellistä?
Kaarina ja Kuutti hymyilivät.
— On ilo nähdä sinua tuollaisena. Pidä kiinni elämästä, älä päästä sitä kädestäsi! Se on sittenkin paras kirja.
He olivat tulleet rantapuistikon ulommaiseen reunaan. Ensimäisessä kadun kulmassa erkani Seipi seurasta.
Kaarina ja Kuutti kulkivat pitkän aikaa äänettöminä.
Vihdoin kysyi Kaarina:
— Onko siis aivan päätetty asia, että lähdet pois maasta?
— Heti rauhan tultua maailmaan. Olen jo sitoutunut ulkomaan kirjeenvaihtajaksi.